Va­lon­sä­teet he­rät­tä­vät si­sim­pä­ni ke­väi­sin ja saa­vat mi­nut kuo­riu­tu­maan ko­te­los­ta­ni. Nap­paan par­ve­ke­tuo­lin sel­kä­no­jal­ta peh­me­ä­ki­ha­rai­sen lam­paan­tal­jan si­säl­le, ku­rot­te­len kaa­pin pe­ru­koil­ta vä­rik­käät tyy­nyt pik­kui­sel­le par­ve­ke­soh­val­la­ni ja alan hai­kail­la ke­sä­kuk­kien pe­rään. Au­rin­gon­sä­teet pal­jas­ta­vat par­ve­ke­la­sien ran­nut, mut­ta nii­tä ei kan­na­ta pes­tä pois en­nen kuin sii­te­pö­ly­kau­si on ohi. Ei­hän?

Lap­suus on kul­ke­nut mu­ka­na­ni par­vek­keel­le reip­pais­sa pe­rus­vä­reis­sä heh­ku­vas­sa rä­sy­ma­tos­sa. Kel­tai­nen, si­ni­nen ja pu­nai­nen sa­met­ti­ku­de muis­tut­ta­vat mi­nun ja iso­sis­ko­ni 1970-lu­vun hou­suis­ta ja blei­se­reis­tä, jol­lai­sia en enää iki­maa­il­mas­sa pu­ki­si yl­le­ni kuin kor­kein­taan tee­ma­dis­con hä­mä­rään. Mat­to tuo mie­lee­ni ke­sät jär­ven­ran­ta­mö­kil­lä, mök­ki­tien ve­rä­ji­neen ja leh­mi­neen, bar­bi­lei­kit ja käyn­nit myy­mä­lä­au­tol­la. Ke­rä­sim­me tien lai­doil­ta hei­nän­kor­teen aho­man­si­koi­ta ja mus­ti­koi­ta, on­gim­me lai­tu­ril­ta, taus­tal­la soi Nuor­ten sä­vel­lah­ja ja tai jo­kin muu toi­ve­kon­sert­ti Ir­wi­nei­neen.

Toi­sin kuin lap­suu­den­ko­dis­sa­ni, par­vek­kee­ni on il­man­suun­tan­sa an­si­os­ta suo­jas­sa paah­teel­ta. Olen loih­ti­nut sii­tä it­sel­le­ni pie­nen ke­sä­huo­neen, jol­la on nau­tin­nol­lis­ta viet­tää ai­kaa heti, kun aa­mu­au­rin­ko on la­kan­nut po­rot­ta­mas­ta sil­le.

Soh­val­la lu­kies­sa­ni, ruo­kail­les­sa­ni tai kah­vi­tel­les­sa­ni huo­maan, et­tä mi­nus­ta on sit­ten­kin tul­lut par­ve­keih­mi­nen, mitä en oli­si kuu­naan us­ko­nut. Vä­lil­lä ku­ro­tan kat­see­ni kai­teen yli näh­däk­se­ni pa­la­sen jär­veä, jol­la Tar­jan­ne tö­räy­tel­len li­puu ran­nas­ta koh­ti seu­raa­vaa etap­pia. Toi­si­naan ma­koi­len lo­koi­sas­ti kat­sel­len pil­vien lii­keh­din­tää.

Mie­les­sä­ni kiit­te­len naa­pu­rei­ta­ni, jot­ka ei­vät tu­pa­koi par­vek­keel­laan, rie­ku siel­lä ää­nek­kääs­ti yö­myö­hään tai – mikä sa­tun­nai­sia ha­ju­ja ja ää­niä är­syt­tä­väm­pää – an­na tuu­li­kel­lo­jen kil­kat­taa edes vie­nos­ti.

Vi­ser­rys­tä kuul­les­sa­ni koh­dis­tan kat­see­ni ka­ton­lap­peen al­ta syök­sy­viin haa­ra­pääs­kyi­hin, jot­ka pi­tä­vät mi­nul­le usei­ta tai­to­len­to­näy­tök­siä päi­vän mit­taan. Toi­si­naan nii­den ää­ni kut­suu mi­nut var­ta vas­ten is­tus­ke­le­maan soh­val­le ja seu­raa­maan nii­den hui­maa­via syök­sy­jä.

Olen jo op­pi­nut, et­tä ne ei­vät tör­mää la­si­tuk­seen, vaik­ka väis­töt jää­vät vii­me tip­paan. Eh­kä­pä ne ha­vait­se­vat vie­lä lop­pu­ke­säl­lä­kin pe­se­mät­tä ole­vat ran­nut. Jo­tain hyö­tyä lais­kuu­des­ta­ni.

Pe­su­een­sa kas­vat­ta­neet lin­tu­set ovat jo pel­mah­ta­neet mui­hin mai­se­miin. Kun syys­vii­kon­lop­pu­jen aa­mut al­ka­vat vii­le­tä, on taas ai­ka nos­taa tal­ja le­po­si­joil­taan ul­koi­le­maan. Se saa ka­ve­rik­seen vil­lai­sen tork­ku­pei­ton, jon­ka al­la py­syn läm­pi­mä­nä kah­vi­mu­ki­ni kans­sa is­tu­es­sa­ni, tuo­reim­pia uu­ti­sia lu­es­kel­len, tai il­ta­myö­hään soh­val­la lu­kies­sa­ni kan­net­ta­van ret­ki­va­lai­si­men ka­jos­sa. Vas­ta kun vilu al­kaa vä­ri­syt­tää ja sor­me­ni koh­met­tu­vat, tie­dän, et­tä on ai­ka luo­pua ke­sä­tyy­nyis­tä, toi­voa kuk­ka­sil­le mah­dol­li­sim­man pit­kää eloa tal­ven al­la ja ko­te­loi­tua si­säl­le odot­ta­maan uut­ta ke­vät­tä.

Min­na Kuut­ti

Ruo­ve­del­lä asu­va pöy­tä­laa­tik­koon kir­joit­ta­ja