Parvekeihminen
Kolumni
Valonsäteet herättävät sisimpäni keväisin ja saavat minut kuoriutumaan kotelostani. Nappaan parveketuolin selkänojalta pehmeäkiharaisen lampaantaljan sisälle, kurottelen kaapin perukoilta värikkäät tyynyt pikkuiselle parvekesohvallani ja alan haikailla kesäkukkien perään. Auringonsäteet paljastavat parvekelasien rannut, mutta niitä ei kannata pestä pois ennen kuin siitepölykausi on ohi. Eihän?
Lapsuus on kulkenut mukanani parvekkeelle reippaissa perusväreissä hehkuvassa räsymatossa. Keltainen, sininen ja punainen samettikude muistuttavat minun ja isosiskoni 1970-luvun housuista ja bleisereistä, jollaisia en enää ikimaailmassa pukisi ylleni kuin korkeintaan teemadiscon hämärään. Matto tuo mieleeni kesät järvenrantamökillä, mökkitien veräjineen ja lehmineen, barbileikit ja käynnit myymäläautolla. Keräsimme tien laidoilta heinänkorteen ahomansikoita ja mustikoita, ongimme laiturilta, taustalla soi Nuorten sävellahja ja tai jokin muu toivekonsertti Irwineineen.
Toisin kuin lapsuudenkodissani, parvekkeeni on ilmansuuntansa ansiosta suojassa paahteelta. Olen loihtinut siitä itselleni pienen kesähuoneen, jolla on nautinnollista viettää aikaa heti, kun aamuaurinko on lakannut porottamasta sille.
Sohvalla lukiessani, ruokaillessani tai kahvitellessani huomaan, että minusta on sittenkin tullut parvekeihminen, mitä en olisi kuunaan uskonut. Välillä kurotan katseeni kaiteen yli nähdäkseni palasen järveä, jolla Tarjanne töräytellen lipuu rannasta kohti seuraavaa etappia. Toisinaan makoilen lokoisasti katsellen pilvien liikehdintää.
Mielessäni kiittelen naapureitani, jotka eivät tupakoi parvekkeellaan, rieku siellä äänekkäästi yömyöhään tai – mikä satunnaisia hajuja ja ääniä ärsyttävämpää – anna tuulikellojen kilkattaa edes vienosti.
Viserrystä kuullessani kohdistan katseeni katonlappeen alta syöksyviin haarapääskyihin, jotka pitävät minulle useita taitolentonäytöksiä päivän mittaan. Toisinaan niiden ääni kutsuu minut varta vasten istuskelemaan sohvalle ja seuraamaan niiden huimaavia syöksyjä.
Olen jo oppinut, että ne eivät törmää lasitukseen, vaikka väistöt jäävät viime tippaan. Ehkäpä ne havaitsevat vielä loppukesälläkin pesemättä olevat rannut. Jotain hyötyä laiskuudestani.
Pesueensa kasvattaneet lintuset ovat jo pelmahtaneet muihin maisemiin. Kun syysviikonloppujen aamut alkavat viiletä, on taas aika nostaa talja leposijoiltaan ulkoilemaan. Se saa kaverikseen villaisen torkkupeiton, jonka alla pysyn lämpimänä kahvimukini kanssa istuessani, tuoreimpia uutisia lueskellen, tai iltamyöhään sohvalla lukiessani kannettavan retkivalaisimen kajossa. Vasta kun vilu alkaa värisyttää ja sormeni kohmettuvat, tiedän, että on aika luopua kesätyynyistä, toivoa kukkasille mahdollisimman pitkää eloa talven alla ja koteloitua sisälle odottamaan uutta kevättä.
Minna Kuutti
Ruovedellä asuva pöytälaatikkoon kirjoittaja