It­sen­sä haas­ta­mi­nen ja uu­sien tai­to­jen opet­te­lu lie­nee ai­na hyö­dyl­lis­tä, oli tai­to mikä ta­han­sa. Mu­siik­ki on ai­na ol­lut lä­hel­lä omaa sy­dän­tä­ni, ja olen soit­ta­nut rum­pu­ja mo­nen mon­ta vuot­ta. Soo­lo­soit­ti­mek­si niis­tä ei eh­kä kui­ten­kaan ole. Kä­vin ala-as­tei­käi­se­nä myös muu­ta­mil­la pi­a­no­tun­neil­la, mut­ta soit­ta­mi­nen on ol­lut vuo­si­kau­det epä­sään­nöl­lis­tä pim­put­te­lua. Vii­me ai­koi­na on kui­ten­kin he­rän­nyt haa­ve har­ras­tuk­sen edis­tä­mi­ses­tä, ja vuo­den­vaih­tees­sa otin ta­voit­teek­se­ni is­tua use­am­min pi­a­non ää­reen.

Huo­ma­sin heti riit­tä­vän konk­reet­tis­ten ta­voit­tei­den mer­ki­tyk­sen. Lu­paus is­tua pi­a­non ää­reen edes puo­lek­si tun­nik­si kah­des­ti vii­kos­sa aut­taa eteen­päin ihan eri lail­la kuin epä­mää­räi­nen suun­ni­tel­ma ”soi­tan sit­ten jos­sain vai­hees­sa kun eh­din.” Usein kä­vi­kin niin, et­tä naa­pu­ri­so­vun säi­lyt­tä­mi­sek­si ei il­lal­la enää keh­dan­nut pim­pu­tel­la ja har­joi­tuk­set siir­tyi­vät seu­raa­vaan il­taan. Ih­mi­nen on yl­lät­tä­vän luo­va kek­si­mään te­ko­syi­tä haas­ta­val­ta tun­tu­van as­ka­reen vält­tä­mi­sek­si. Muis­tan elä­väs­ti, kuin­ka siis­ti huo­nee­ni ai­koi­naan oli, kun mi­nun piti lu­kea yo-ko­kei­siin. So­pi­vaa si­jais­toi­min­taa tu­lee esiin siel­tä sun tääl­tä.

Eteen­päin har­ras­tuk­sen pa­ris­sa aut­toi­vat Yo­u­tu­ben syö­ve­reis­tä löy­tä­mä­ni lu­ke­mat­to­mat ope­tus­vi­de­ot ja har­joi­tuk­set, jot­ka aut­ta­vat ke­hit­tä­mään tark­kuut­ta, kes­tä­vyyt­tä ja no­peut­ta. Har­joi­tuk­set ovat hyö­dyl­li­siä, mut­ta ki­voin­ta soit­ta­mi­ses­sa on tie­tys­ti lem­pi­kap­pa­lei­den opet­te­lu. Ku­ka­pa jak­sai­si jan­ka­ta pelk­kiä skaa­lo­ja ja soin­tu­ja il­las­ta toi­seen? Yri­tin pi­tää ta­voit­tee­ni re­a­lis­ti­si­na ja ajat­te­lin ole­va­ni tyy­ty­väi­nen, jos vuo­den har­joit­te­lun jäl­keen osai­sin nel­jä kap­pa­let­ta edes suun­nil­leen su­ju­vas­ti.

Hink­ka­sin­kin sa­mo­ja muu­ta­man se­kun­nin pät­kiä uu­des­taan lu­ke­mat­to­mia ker­to­ja. Pik­ku hil­jaa se al­koi tuot­taa tu­los­ta ja sor­met li­pe­si­vät vää­ril­le kos­ket­ti­mil­le yhä har­vem­min. Olo oli rie­mu­kas, kun soi­tin en­sim­mäi­sen kap­pa­leen läpi il­man yh­tä­kään vir­het­tä.

Seu­raa­vas­sa het­kes­sä tai­to­je­ni taso (tai pi­kem­min­kin nii­den puu­te) re­a­li­soi­tui, kun Yo­u­tu­ben al­go­rit­mi tar­joi­li vi­de­o­ta Beet­ho­ve­nia soit­ta­vas­ta kym­men­vuo­ti­aas­ta, jol­le kos­ket­ti­mis­to oli ke­hon luon­tai­nen jat­ke. Sa­mal­la ta­ju­sin, kuin­ka tur­haa täl­lai­nen ver­tai­lu tie­tys­ti on. Omat ta­voit­teet on hyvä aset­taa so­pi­vaan mit­ta­kaa­vaan, ja mie­lee­ni he­rä­si­kin kak­si ky­sy­mys­tä: Ha­lu­an­ko tul­la am­mat­ti­pi­a­nis­tik­si? Ja ha­lu­an­ko kes­kit­tää kai­ken va­paa-ai­ka­ni mu­sii­kil­le? Kos­ka koh­dal­la­ni vas­taus on mo­lem­piin sel­vä ei, on ver­tai­lua tur­ha jat­kaa.

Te­na­va on var­mas­ti myös­kin har­joi­tel­lut tu­han­sia tun­te­ja mi­nua pi­dem­pään. Tus­kin­pa Eins­tein­kaan oli­si kek­si­nyt suh­teel­li­suus­te­o­ri­aa, jos oli­si vain har­ras­tel­lut fy­siik­kaa il­ta­puh­tee­na. En us­ko, et­tä vaik­ka­pa Dan­ten merk­ki­te­ok­sia lu­et­tai­siin vie­lä vuo­si­sa­to­jen jäl­keen­kin, jos tämä oli­si kir­joi­tel­lut pöy­tä­laa­tik­koon ai­no­as­taan har­ras­tuk­se­na. Oli ala mikä ta­han­sa, tai­ton­sa huip­puun­sa vi­rit­tä­neet lah­jak­kaat ih­mi­set he­rät­tä­vät kun­ni­oi­tus­ta.

Oi­ke­as­taan sa­nas­sa ’lah­ja­kas’ on har­haan­joh­ta­va kai­ku, joka an­taa ym­mär­tää tai­to­jen ker­ty­neen it­ses­tään ikään kuin lah­ja­na. To­si­a­si­as­sa oi­ko­tie­tä ei ole, vaan it­sen­sä ke­hit­tä­mi­sek­si täy­tyy teh­dä lu­jas­ti töi­tä. Sa­noo­han sen jo sa­nan­las­ku­kin: har­joi­tus te­kee mes­ta­rin. Mitä tai­to­a­si sinä ha­lu­at ke­hit­tää seu­raa­vak­si?

Tuo­mas Lah­ti­nen