Mi­nun lap­suu­des­sa­ni tek­nii­kan uu­sia tuu­lia ko­tiin toi­vat vä­ri­te­le­vi­sio ja lan­ka­pu­he­lin, jos­sa oli pyö­ri­tet­tä­vä rei­kä­le­vy. Ei ol­lut tie­to­a­kaan äly­lait­teis­ta ei­kä mu­ka­na kan­net­ta­vis­ta pu­he­li­mis­ta, kii­tos ai­ka­kau­den, jona sa­tuin syn­ty­mään.

Me sa­man ta­lon mu­ku­lat lei­kim­me nu­keil­la, hyp­pä­sim­me na­rua, tou­hu­sim­me hiek­ka­laa­ti­kol­la ja tal­vel­la nau­tim­me ter­ve­hen­ki­ses­tä reip­pai­lus­ta ul­ko­sal­la mil­loin lu­mes­sa peu­ha­ten, luis­tel­len tai hiih­tä­en.

Ala-as­teen kir­jas­to ja luok­ka­ka­ve­rien lu­ku­suo­si­tuk­set Vii­sik­koi­neen vei­vät mi­nut toi­seen maa­il­maan. Vas­ta jäl­keen­päin ta­ju­sin, et­tä mie­li­ku­vi­tus oli pik­ku­serk­ku­ni li­säk­si toi­nen lap­suu­te­ni hyvä ka­ve­ri. Il­man sitä mi­nul­la oli­si ol­lut ta­vat­to­man tyl­sää, mut­ta ni­me­no­maan sen an­si­os­ta olin tyy­ty­väi­nen yk­sin­kin pö­ris­tel­les­sä­ni pik­ku­au­toil­la hie­kas­sa tai bar­beil­le ko­tia ra­ken­nel­len.

Il­man mie­li­ku­vi­tus­ta en oli­si ”toi­mit­ta­nut” he­vos­leh­tiä, kun yri­tin is­tut­taa it­see­ni he­vos­hul­luut­ta sii­nä on­nis­tu­mat­ta. Niin­pä aloin tu­her­taa ”kir­jo­ja” sis­kos­ta­ni, rus­ta­ta sa­tu­ja ja seik­kai­lu­ja, ja tei­ni-iäs­sä kir­joi­tin rak­kaus­ta­ri­noi­ta omaan ke­sä­leh­tee­ni.

An­ge­li­ka-elo­ku­vat ja Kaa­ri Ut­ri­on his­to­ri­al­li­set ro­maa­nit ava­si­vat ovia men­nei­siin ai­koi­hin ja en­ti­sai­ko­jen pu­ku­lois­toon. Ruu­tu­pa­pe­ri, kuu­la­kär­ki­ky­nä ja vä­ri­ky­nät oli­vat luot­to­seu­ra­lai­si­a­ni.

Kaik­ki nuo tuo­tok­set ovat mi­nul­la yhä tal­les­sa aar­re­ar­kus­sa­ni. Kai­kes­ta muus­ta kir­ja­kaa­pis­sa­ni voi­sin luo­pua, mut­ta en tuos­ta pa­la­ses­ta it­se­ä­ni, joka on olen­nai­nen osa sitä, mitä olen nyt ih­mi­se­nä ja kir­joit­ta­ja­na. En osaa edes aa­vis­taa, mil­lai­nen mi­nus­ta oli tul­lut, jos mi­nul­la ei oli­si ol­lut mie­li­ku­vi­tus­ta ja kim­mok­kei­ta sen ruok­ki­mi­seen. Sik­si mi­nua huo­les­tut­taa­kin tä­män päi­vän las­ten pään­si­säi­nen maa­il­ma. En us­ko kän­ny­kän eläh­dyt­tä­vän ai­vo­ja yh­tä run­sain höys­tein kuin lu­ke­mi­nen ja sen so­vel­ta­mi­nen esi­mer­kik­si met­sä­leik­kei­hin.

Ar­vos­tan sitä, et­tä opin viih­dyt­tä­mään it­se it­se­ä­ni. Tyl­sin­tä oli sil­loin, kun huus­hol­lis­tam­me ei löy­ty­nyt tyh­jää pa­pe­ria. Sil­loin pää­tyi­vät li­ha­kau­pan kää­re­pa­pe­rit­kin te­os­ten ja leh­tien si­vuik­si. Kei­tet­ty pe­ru­na kel­pa­si lii­mak­si ja vä­lil­lä po­tut­ti, kun ne kaik­ki oli syö­ty.

Jou­lu, rau­hoit­tu­mi­sen ja an­ta­mi­sen ai­ka on koh­ta kä­sil­lä. Mi­tä­pä jos lah­joit­tai­sim­me py­hi­nä ai­kaam­me lap­sil­le ja lu­ki­sim­me heil­le? Muut­kin lä­hi­o­mai­sem­me saat­tai­si­vat rie­mas­tua, kun en­nen kir­ja­lah­jan ojen­ta­mis­ta lu­ki­sim­me­kin vaik­ka­pa sen alus­ta pät­kän ää­neen. Oli teos sit­ten aja­tuk­sia ra­vis­te­le­va, pii­naa­va tai puh­taas­ti viih­dyt­tä­vä, kir­jo­ja täs­sä ky­läs­sä riit­tää. Kir­jas­tos­ta saa lu­et­ta­vaa il­mai­sek­si yl­lin kyl­lin, ja on­han meil­lä mo­ni­puo­li­nen kir­ja­kaup­pa, jos­ta var­mas­ti löy­tyy jo­kai­sel­le mie­lui­nen seu­ra­lai­nen.

Lu­ku­e­lä­myk­set heit­tä­vät mei­dät tun­te­mat­to­maan, lii­maa­vat teks­tin ää­rel­le, pi­tä­vät ot­tees­saan, ai­na an­ta­vat jo­tain. Ra­vit­se­vat si­sin­täm­me, sii­vit­tä­vät mie­li­ku­vi­tus­ta.

Mie­li­ku­vi­tus – sepä vas­taeri­no­mai­nen pää­o­ma­si­joi-tus!

Kir­joit­ta­ja on Ruo­ve­del­lä asu­va pöy­tä­laa­tik­koon kir­joit­ta­ja