Vuo­si sit­ten täy­tet­ty­ä­ni 65 vuot­ta jäin eläk­keel­le. Olin saa­nut teh­dä töi­tä koko ikä­ni suh­teel­li­sen ter­vee­nä ja hy­vä­voi­mai­se­na, ja töi­den lop­pu­mi­nen ei aluk­si tun­tu­nut oi­kein mil­tään. Aja­tus­kin vie­lä kul­ki, ai­na­kin omas­ta mie­les­tä, jo­ten oli­sin hy­vin voi­nut vie­lä jat­kaa­kin työn­te­koa. Toki ai­na­kin vuo­si­kym­me­nen olin jo poh­ti­nut, mitä kaik­kea teen­kään ”sit­ten kun…”. Tai mitä en ai­na­kaan tee, eli pe­laa gol­fia. Pi­din työs­tä­ni ja käy­tin sii­hen pal­jon ai­kaa­ni myös il­tai­sin ja vii­kon­lop­pui­sin. Vii­mei­set pari työ­kuu­kaut­ta oli­vat kii­rei­siä, kos­ka ky­sees­sä oli pro­jek­ti, joka piti saa­da pää­tök­seen.

Kun kaik­ki hom­mat oli teh­ty ja pai­noin toi­mis­ton oven vii­meis­tä ker­taa kiin­ni, is­ki tyh­jyys. So­mes­sa ker­roin jää­nee­ni eläk­keel­le, jo­ten sin­ne al­koi tul­via vies­te­jä. On­nit­te­lut, nau­ti nyt! Sii­tä­kö, et­tä ei enää tar­vit­se he­rä­tä joka aa­mu en­nen seit­se­mää ja läh­teä töi­hin? Vai sii­tä, et­tä osaa­mis­ta­ni ja työ­tä­ni ei enää ku­kaan tar­vit­se?

He­rä­sin edel­leen joka aa­mu sa­maan ai­kaan, vaik­ka mi­hin­kään ei ol­lut kii­re. Yö­u­ni­kin tah­toi ol­la kat­ko­nais­ta, ja he­räi­lin aa­mu­yöl­lä miet­ti­mään kaik­kea tur­ha­nai­kais­ta. Toi­saal­ta, aa­mui­sin oli ker­ran­kin ai­kaa lu­kea leh­det ja kat­soa telk­ka­ria. En kui­ten­kaan saa­nut tar­tut­tua oi­kein mi­hin­kään toi­meen, ja ai­ka kävi pit­käk­si. Tal­vi tuli jo lo­ka­kuus­sa, se­kin muka ra­joit­ti.

Tyh­jän­pant­tius vas­ta on­kin pe­lot­ta­vaa. Pi­täi­si­kö­hän men­nä ta­kai­sin töi­hin?

Pik­ku hil­jaa aloin ta­ju­ta mik­si olin le­vo­ton. Kii­re, suo­rit­ta­mi­nen, asi­oi­den val­miik­si saa­mi­nen, te­hok­kuus ja kai­ken­lai­nen muu täy­ty­mi­nen ovat it­se ai­heu­tet­tua stres­siä, mut­ta tyh­jän­pant­tius vas­ta on­kin pe­lot­ta­vaa.

Pi­täi­si­kö­hän men­nä ta­kai­sin töi­hin, tuu­min.

En var­maan ol­lut ai­noa laa­tu­a­ni, sil­lä eri me­di­at pur­su­a­vat kal­tai­sil­le­ni vink­ke­jä, mil­lä kons­teil­la eläk­keel­lä ele­tään täyt­tä elä­mää. Han­ki har­ras­tus, kun­toi­le, mat­kus­ta, opis­ke­le, tee sitä ja sen jäl­keen tätä. Ole ar­mol­li­nen it­sel­le­si.

Het­ki­nen, mi­täs tuo tar­koit­ti?

Ter­vey­te­ni ja hy­vin­voin­ti­ni ei kiin­nos­ta ke­tään muu­ta kuin mi­nua, jo­ten niis­tä kan­nat­taa it­se pi­tää huol­ta.

Pik­ku hil­jaa ym­mär­sin, et­tä vaik­ka säh­kö­pos­ti­ni ja pu­he­li­me­ni oli­vat jo hil­jen­ty­neet työs­sä­o­lo­ai­koi­hi­ni ver­rat­tu­na, se ei enää ah­dis­ta­nut mi­nua. Päin vas­toin. Pa­nin mer­kil­le, et­tä maa­il­ma jat­kaa kul­ku­aan il­man reh­ki­mis­tä­ni. Voin siis huo­let­ta kes­kit­tyä ole­maan hyvä ja tar­peel­li­nen it­sel­le­ni ja lä­hei­sil­le­ni tär­keis­sä asi­ois­sa. Mut­ta ei niin, et­tä jo­kai­nen päi­vä oli­si suun­ni­tel­tu ja ka­len­te­ri edel­leen täyn­nä it­se ai­heu­tet­tua kii­ret­tä.

Aloin an­taa it­sel­le­ni ar­moa. Ta­ju­sin, et­tä te­ke­mi­sil­lä­ni ei ole juu­ri­kaan mer­ki­tys­tä muil­le kuin mi­nul­le. Mik­si siis pa­nos­tai­sin pal­jo­a­kaan mui­hin kuin it­sel­le tär­kei­siin asi­oi­hin. Aja­tel­laan­pa vaik­ka ter­veyt­tä. Lop­pu­jen lo­puk­si ter­vey­te­ni ja hy­vin­voin­ti­ni ei kiin­nos­ta ke­tään muu­ta kuin mi­nua, jo­ten niis­tä kan­nat­taa it­se pi­tää huol­ta.

Ka­las­tus, met­sän ja oman puu­tar­han an­ti­met tuo­vat ra­vin­toa pöy­tään ja tuot­ta­vat hy­vää oloa, vaik­ka ei­vät brut­to­kan­san­tuo­tet­ta li­sää­kään. Pol­ku­pyö­rän ku­min paik­kaa­mi­nen yh­des­sä vii­si­vuo­ti­aan tyt­tä­ren­po­jan kans­sa tun­tuu ny­kyi­sin huo­mat­ta­van mie­lek­kääl­tä teh­tä­väl­tä, jos sitä ver­taa vaik­ka työ­ai­ka­ra­por­tin laa­ti­mi­seen ex­ce­lis­sä.

ET-leh­ti ja muut avii­sit oli­vat siis oi­ke­as­sa. Eläk­keel­lä ol­les­sa voi elää täyt­tä elä­mää, mut­ta se on it­se va­kain tuu­min ja har­ki­ten elet­tä­vä.