Rakkauden askelissa

Tyt­tö­se­nä lei­kim­me pi­hal­la leik­kiä, jos­sa hyp­pe­lim­me val­miik­si piir­tä­miim­me as­kel­pe­siin vä­lil­lä yh­del­lä, vä­lil­lä kah­del­la ja­lal­la. Mui­ta­kin as­kel­leik­ke­jä oli, ku­ten puis­ton puu­pölk­ky­jen pääl­lä kä­ve­lyä ja loik­ki­mis­ta ris­tiin ras­tiin. Tal­vel­la tar­kas­te­lim­me ken­kiem­me lu­mi­jäl­kiä ja koi­rien tas­sun­jäl­kiä. Ny­kyi­sin olen kiin­nos­tu­nut enem­män­kin hir­ven- ja kau­riin­jäl­jis­tä.

Arki­huo­lesi kaikki heitä

Ul­ko­na on juu­ri sen ver­ran lun­ta, et­tä maa on val­koi­nen. Sil­ti se riit­tää juu­ri nyt. Se riit­tää sii­hen, et­tä al­kaa ihan oi­ke­as­ti ym­mär­tä­mään, et­tä jou­lu lä­hes­tyy.

Iloista odotusta

Täl­lai­sen lau­seen lä­hes jo­kai­nen lu­ki­ja on kuul­lut jon­kin tär­ke­än tut­ki­muk­sen tai la­bo­ra­to­ri­o­ko­kei­den jäl­keen. Täl­lai­sen pu­he­lun odot­ta­mi­nen on jos­kus hy­vin­kin le­vo­ton­ta, jopa ah­dis­ta­vaa tai pe­lot­ta­vaa. Täl­löin jou­tuu odot­ta­maan tie­toa, joka on ter­vey­den tai tu­le­vai­suu­den kan­nal­ta hy­vin­kin rat­kai­se­va.

Pelko ja rauha

Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­le: ”Sitä päi­vää ja het­keä ei tie­dä ku­kaan, ei­vät tai­vaan en­ke­lit ei­kä edes Poi­ka, sen tie­tää vain Isä.’’ (Matt. 24)

Mitä on totuus?

Kau­an sit­ten erään maa­her­ran edes­sä oli to­tuu­den esit­tä­jä. Kun maa­her­ra sen ym­mär­si, hän ky­syi: ”Mitä on to­tuus”, ja läh­ti pois odot­ta­mat­ta vas­taus­ta. Tä­män voi lu­kea Raa­ma­tus­ta Joh. 18:38.

Kris­tal­li­vir­ran rannalle

Py­häin­päi­vä on kai­pauk­sen päi­vä. Se on kii­tol­li­suu­den päi­vä. Se on mur­tu­neen mie­len ja sär­ky­neen sy­dä­men päi­vä.

Kulut­ta­malla emme maailmaa pelasta

EU:n vih­re­än siir­ty­män ra­ho­jen ja­ka­mi­sen koh­ta al­ka­es­sa mei­hin koh­dis­te­taan en­nen­nä­ke­mä­tön pai­ne os­taa uut­taa, hank­kia li­sää lait­tei­ta ja täyt­tää elin­pii­rim­me kai­ken­lai­sil­la esi­neil­lä.

Neljä vuo­de­nai­kaa

Jo­kai­nen niis­tä tu­lee vuo­rol­laan. Vä­lil­lä ero nii­den vä­lil­lä on sel­keä, vä­lil­lä ei oi­kein tie­dä al­koi­ko ke­vät suo­raan syk­sys­tä tai kesä suo­raan tal­ves­ta. Vuo­si toi­sen­sa jäl­keen kier­to kui­ten­kin jat­kuu jos­sa­kin mää­rin tun­nis­tet­ta­va­na ja en­nal­ta ar­vat­ta­va­na. Voim­me luot­taa sii­hen, et­tä vaik­ka kesä tun­tuu tu­ka­lan kuu­mal­ta, se ei jat­ku ikui­ses­ti ei­kä ikui­nen ole myös­kään pi­me­än ai­ka.

Oikeus vir­rat­koon kuin vesi

Toi­si­naan täh­ti­kirk­kaa­na il­ta­na moni meis­tä py­säh­tyy kat­se­le­maan tai­vaal­le le­vit­täy­ty­vää mil­joo­nien täh­tien ku­del­maa. Täh­tien jou­kos­sa saa­tat jos­kus kiin­nit­tää huo­mi­o­si ki­mal­te­le­vaan pien­ten täh­tien ryp­pää­seen, jos­sa täh­tiä näyt­tää ole­van kuin tii­viis­ti ka­saan hei­tet­ty­nä suu­ri jouk­ko. Tuon täh­ti­ku­vi­on täh­tien lu­ku­mää­rää on vai­kea las­kea, sil­lä osa sen täh­dis­tä on hä­din tus­kin pal­jaal­la sil­mäl­lä erot­tu­via. Tuo ar­voi­tuk­sel­li­nen mut­ta kau­nis täh­ti­ku­vio mai­ni­taan jo Raa­ma­tus­sa, Aa­mok­sen kir­jas­sa: ”Hän on luo­nut Seu­la­set... Hän muut­taa pi­mey­den aa­muk­si ja päi­vän yök­si. Hän kut­suu ve­det me­res­tä ja kos­tut­taa niil­lä maan.” On mie­len­kiin­tois­ta py­säh­tyä het­kek­si ajat­te­le­maan, et­tä jo 2700 vuot­ta en­nen mei­dän ai­kaam­me tämä pro­feet­ta on kat­sel­lut sa­maa nä­kyä kirk­kaa­na täh­tiy­ö­nä.

Pul­lo­pos­tia

Tou­ko­kuus­sa 1953 lai­va ran­tau­tuu Saa­ris­to­me­rel­lä si­jait­se­val­le saa­rel­le. Kyl­mä il­ma­vir­taus pu­hal­taa saa­ren yli tuul­ta ja sa­det­ta mat­kus­ta­jien as­tel­les­sa lai­va­lai­tu­ril­ta mai­hin. Kal­li­ois­ten kum­pa­rei­den vä­lis­sä au­ke­aa vaah­te­ra­ku­ja, joka kul­jet­taa saa­ren pää­ra­ken­nuk­sel­le. On tul­tu Sei­lin saa­rel­le.