Orja vai vapaa?

Unek­sit­ko va­pau­des­ta, et­tä sai­sit ol­la juu­ri sel­lai­nen, kuin ha­lu­at ja teh­dä ihan omia pää­tök­siä? Ei tar­vit­si­si vä­lit­tää, mitä muut sa­no­vat. Mut­ta voi­ko teh­dä niin?

Hyvällä omal­la­tun­nolla

Nau­tin rau­has­ta ja hil­jai­suu­des­ta en­kä ole ol­len­kaan pa­hoil­la­ni sii­tä, et­tä vä­lil­lä meil­lä tääl­lä Suo­mes­sa on kyl­mää ja pi­me­ää. Se an­taa hy­vän syyn ve­täy­tyä omiin oloi­hin­sa.

Jumalan hyvyys kes­kel­lämme

Lap­sil­le on ker­rot­tu ties kuin­ka kau­an ta­ri­naa jou­lu­pu­kis­ta, joka saa­puu jou­lu­na reel­lään Kor­va­tun­tu­ril­ta las­ten luo. Tä­hän mi­nä­kin pie­ne­nä us­koin, kun­nes vel­je­ni pa­laut­ti mi­nut maan pin­nal­le il­moit­ta­mal­la, et­tä jou­lu­puk­kia ei ole ole­mas­sa. Pet­ty­mys oli kar­mea ei eh­kä niin­kään sii­hen, et­tä puk­kia ei ole, vaan sii­hen, et­tä mi­nul­le ei ole pu­hut­tu tot­ta. Saam­me ilok­sem­me kui­ten­kin kaik­ki su­ku­pol­ves­ta su­ku­pol­veen naut­tia jou­lu­pu­kis­ta sa­tuo­len­to­na.

Takaisin arkeen

Jou­lun juh­la­kau­si on nyt sit­ten ohi. Näin ovat al­ka­neet här­kä­vii­kot, rei­kä­lei­vät ja pre­su­tu­pa­kat, ku­ten van­ha kan­sa sa­noi eten­kin Poh­jan­maal­la. Sa­ma­ten on pu­hut­tu sel­kä­vii­kois­ta. Se viit­taa kes­ki­tal­veen eli tal­ven­sel­kään. Ke­vät­tä koh­ti siis ol­laan me­nos­sa.

Olkoon suosio suur’

Jou­lun odo­tus tii­vis­tyy näi­hin päi­viin. Vie­lä on eh­kä val­mis­te­lu­ja jäl­jel­le, kii­ret­tä, stres­siä, as­ka­ret­ta ja kai­ken­lais­ta puu­haa, mut­ta koh­ta se lak­kaa. Hil­jai­suus las­keu­tuu ja al­kaa juh­la­py­hät. Nii­tä val­mis­tau­dum­me asi­an­mu­kai­sel­la har­tau­del­la viet­tä­mään Ju­ma­lan suu­rem­mak­si kun­ni­ak­si, toi­vot­ta­vas­ti.

Kasak­ka­so­taa ja rau­han­juhla

Uk­rai­nas­sa käy­dään ka­sak­ka­so­taa. Sota on mie­le­tön, vail­la jär­keä. Mo­lem­mat osa­puo­let kan­ta­vat isien­sä pe­rin­net­tä. Sii­nä ei väl­ty­tä jul­muuk­sil­ta, lau­mat kul­ke­vat pil­vien al­la, tuh­ka­vyö­ryt sa­la­moi­vat. Sota on ai­na syn­tis­tä tou­hua, jos­sa voit­ta­jaa ei ole.

Toi­sen­lai­nen lahja

Johan­nes vas­ta­si: ”Ku­kaan ei voi ot­taa mi­tään, el­lei sitä an­ne­ta hä­nel­le tai­vaas­ta. Te voit­te it­se to­dis­taa, et­tä minä sa­noin: ’En minä ole Mes­si­as. Mi­nut on lä­he­tet­ty kul­ke­maan hä­nen edel­lään.’ Sul­ha­nen on se, jol­la on mor­si­an. Mut­ta sul­ha­sen ys­tä­vä sei­soo hä­nen vie­res­sään ja kuun­te­lee, mitä hän pu­huu, ja iloit­see suu­res­ti sul­has­ta kuun­nel­les­saan. Niin iloit­sen mi­nä­kin, ja ilo­ni on nyt täy­del­li­nen. Hä­nen on tul­ta­va suu­rem­mak­si, mi­nun pie­nem­mäk­si.” (Joh. 3: 27-30)

Joko?

Kirk­ko­vuo­den vaih­tu­mi­nen muis­tut­taa mei­tä joka vuo­si kai­ken päät­ty­mi­ses­tä. Van­han lop­pu ja uu­den al­ku liu­ku­vat toi­siin­sa. Eri­tyi­ses­ti toi­nen ad­vent­ti­sun­nun­tai kään­tää kat­seet koh­ti ajan lop­pu­mis­ta ja lo­pun ajan en­tei­tä: Siel­lä on so­tia, luon­non­mul­lis­tuk­sia, pel­koa sii­tä, mitä on odo­tet­ta­vis­sa. Joko ny­kyi­set ta­pah­tu­mat ovat nii­tä vii­mei­siä merk­ke­jä? Joko Kris­tus tu­lee? On­ko maa­il­ma kuo­lin­kou­ris­tuk­sis­saan?

Uutta ja vanhaa

Kuu­kau­si jou­luun. Vii­me vuo­siin ver­rat­tu­na nyt näyt­tää sii­nä mie­les­sä edel­li­siä vuo­sia pa­rem­mal­ta, et­tä saa­nem­me viet­tää jou­lun ti­lai­suuk­sia il­man hen­ki­lö­ra­joi­tuk­sia ja ko­ro­na­pas­se­ja.

Tuo­mi­o­sun­nun­tai ja Kris­tuk­sen kunin­kuu­den sunnuntai

Kris­tuk­sen ku­nin­kuu­den juh­lan evan­ke­liu­mik­si kirk­ko on va­lin­nut Jee­suk­sen ku­vauk­sen vii­mei­ses­tä tuo­mi­os­ta. Evan­ke­liu­mi Mat­teuk­sen mu­kaan 25: 31–46. Sil­loin Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee kirk­kau­des­saan ja aset­tuu kirk­kau­den val­tais­tui­mel­le. Kaik­ki se eteen ko­koon­tu­neet kan­sat tun­nus­ta­vat, et­tä hän on maa­il­man­kaik­keu­den ku­nin­gas.