Ku­lu­va viik­ko on val­ta­kun­nal­li­nen Van­hus­ten­viik­ko. Ruo­ve­del­lä on pal­jon oh­jel­maa ja vii­kon päät­tää mes­su ja kirk­ko­kah­vit Aa­tok­ses­sa. Van­hus­neu­vos­to on ja­ka­nut oh­jel­maa use­al­le vii­kol­le. Vuo­den jo­kai­nen viik­ko on van­hus­ten­viik­ko!

Jär­ki ja tun­teet. Voi­si­ko sa­noa, et­tä sii­nä ovat tär­keim­mät asi­at, jot­ka ih­mi­sen elä­mään ja toi­min­taan vai­kut­ta­vat? Usein kyl­lä niin, et­tä toi­nen joh­dat­taa toi­seen suun­taan ja toi­nen toi­seen…

Ruo­ve­del­lä on piin­ty­nyt tapa rat­kais­ta asi­oi­ta juo­ru­a­mal­la. Sii­hen si­säl­tyy myös se, et­tä oma mie­li­pi­de muo­dos­te­taan sen mu­kaan, ke­nen kans­sa ei ha­lu­ta ol­la sa­maa miel­tä. Iki­van­hat juo­rut hait­taa­vat edel­leen naa­pu­ri­suh­tei­ta.

On­ko kris­tit­ty­jen tun­to­merk­ki tu­le­vai­suu­den edes­sä roh­keus vai pel­ko? Lu­te­ri­lai­sen kirk­kom­me kat­to vuo­taa. Imat­ral­la Al­var Aal­lon kirk­ko on ro­mu­kun­nos­sa. Hel­sin­gis­sä ja Tam­pe­reel­la hyl­ky­tuo­mi­on on saa­nut use­am­pi­kin seu­ra­kun­ta­ko­ti. Teis­kon Iso­saa­ren lei­ri­kes­kus on jä­tet­ty, unoh­det­tu. Seu­ra­kun­ta­pe­liä har­ras­te­taan siel­lä ja tääl­lä. Ketä ku­nin­gas­ta seu­ra­kun­nat ku­mar­ta­vat, ih­mis­vii­saut­ta vai kun­ni­an ku­nin­gas­ta?

Olet­ko avan­nut kark­ki­pus­sin ai­na vää­rin? Vai olet­ko sol­mi­nut ken­gän­nau­hat ai­na vää­rin? Olet eh­kä kä­vel­lyt ai­na vää­rin.

Pie­ni vau­va tar­vit­see jat­ku­vaa huo­len­pi­toa. Tur­val­li­suu­den­tun­ne kas­vaa ja voi­mis­tuu, kun elin­tär­kei­siin tar­pei­siin vas­ta­taan lä­hes heti, kun nii­tä il­me­nee. Riit­tä­vä ra­vin­to, puh­taus, so­pi­va läm­pö­ti­la ja syli an­ta­vat vau­val­le tar­peel­lis­ta hoi­vaa ja tur­vaa. Vau­van avut­to­muus on sy­dän­tä raas­ta­vaa, on­nek­si ih­mi­sel­le on an­net­tu hoi­va­viet­ti ja tai­toa aut­taa.

Ker­to­mus fa­ri­seuk­ses­ta ja pub­li­kaa­nis­ta temp­pe­lis­sä ru­koi­le­mas­sa on mo­nel­le tut­tu. Sii­nä Jee­sus muis­tut­taa mei­tä, et­tei ole oi­kein ylen­tää it­se­ään, vä­hek­syä tois­ta ih­mis­tä tai tuo­mi­ta hän­tä. Roh­ke­nen omas­ta ko­ke­muk­ses­ta­ni väit­tää, et­tei var­mas­ti ole ko­vin mon­taa kris­tit­tyä, joka ei jos­sain vai­hees­sa oli­si ol­lut rin­nas­tet­ta­vis­sa fa­ri­seuk­seen.

Ri­to­nie­men kar­ta­noon tuli ko­ti­o­pet­ta­jak­si Ru­ne­ber­gin jäl­keen nuo­ri yli­o­pis­to-opis­ke­li­ja Nii­lo Kus­taa Malm­berg. Kar­ta­non omis­ta­ja tuol­loin oli Erik Gus­taf av Eneh­jelm. Nii­lo Kus­taa so­lah­ti sää­ty­läis­nuor­ten seu­ra­e­lä­mään su­ju­vas­ti.

En­si sun­nun­tain evan­ke­liu­min ää­rel­lä (Joh. 9) mie­lee­ni pa­lau­tuu muis­to yli kah­den­kym­me­nen vuo­den ta­kaa. Olin te­o­lo­gi­an opis­ke­li­ja ja mu­ka­na Hel­sin­gin yli­o­pis­ton saar­na­har­joi­tuk­sis­sa. Mei­dän pien­ryh­määm­me joh­ti sil­loin ny­kyi­nen Kuo­pi­on piis­pa Jari Jolk­ko­nen vii­sal­la ja asi­an­tun­te­val­la ta­val­la. Sain vii­sas­ta kri­tiik­kiä ja kan­nus­tus­ta, joil­la mo­lem­mil­la on tär­keä paik­kan­sa ih­mi­se­los­sa.

Kipu ei kos­kaan tun­nu miel­lyt­tä­väl­tä, oli­pa ky­sees­sä fyy­si­nen tai hen­ki­nen louk­kaan­tu­mi­nen. Jos em­me tun­ti­si ki­pua, asi­at oli­si­vat huo­nos­ti. Ker­ro­taan erääs­tä per­hees­tä, jos­sa ter­veet van­hem­mat mo­lem­mat kan­toi­vat tie­tyn­lais­ta gee­niä, joi­den yh­teis­vai­ku­tuk­ses­ta lap­set sai­ras­tui­vat har­vi­nai­seen pe­rin­nöl­li­seen sai­rau­teen. He ei­vät tun­te­neet ki­pua. Las­ten leik­kies­sä he ei­vät huo­man­neet va­hin­goit­ta­neen­sa it­se­ään tai toi­si­aan.

Ojan kai­va­mi­nen la­pi­ol­la on help­po miel­tää työk­si, jon­ka te­ke­mi­nen saa ih­mi­sen vä­sy­mään. Vä­hän­kään pi­tem­pään kes­tä­neen la­pi­oin­nin jäl­keen on hy­väk­syt­tä­vää to­de­ta, et­tä oli­pa rank­kaa. On teh­ty ruu­miil­lis­ta li­has­voi­maa vaa­ti­vaa työ­tä ja saa­tu nä­ky­vää ai­kaan, mai­se­ma on muut­tu­nut. Jois­sa­kin muis­sa töis­sä ei ai­na saa­da ai­kaan ko­vin pal­jon mi­tään kä­sin kos­ke­tel­ta­vaa, vaik­ka ol­tai­siin kuin­ka ah­ke­ria.

Ei saa jää­dä tu­leen ma­kaa­maan, niin kuu­luu van­ha so­dan­käyn­ti­vii­saus. Toi­saal­ta myös on niin, et­tä laa­ke­reil­laan le­päi­ly on yh­tä vaa­ral­lis­ta kuin ma­kuul­le­käy­mi­nen ark­ti­sel­la va­el­luk­sel­la. Sitä nu­kah­taa, ja pa­lel­tuu nuk­ku­es­saan. Pai­kal­leen jää­mi­ses­sä on omat vaa­ran­sa.

Mu­siik­kia Ruo­ve­si! kon­ser­teis­sa soit­ta­jia on ol­lut kah­des­ta kym­me­neen. Täl­lai­nen mää­rä soit­ta­jia ei tar­vit­se or­kes­te­rin­joh­ta­jaa, ryh­mä toi­mii it­se­oh­jau­tu­va­na. Muu­si­kot so­pi­vat kes­ke­nään, kuka mää­rää tah­din ja aloi­tuk­set. Soit­to soi ja ryt­mi toi­mii. Kat­seil­la vies­ti­te­tään. Tämä on so­pui­saa yh­teis­työ­tä par­haim­mil­laan.

Ruo­ve­den kau­niin So­fia Mag­da­le­nan kir­kon alt­ta­ri­tau­lu ku­vaa Kris­tuk­sen kir­kas­tu­mi­sen päi­vää. Tau­lu on eri­koi­sen yl­väs ja pu­hut­te­le­va, jopa har­vi­nai­nen, kos­ka tau­lun sa­no­maa ko­ros­te­taan vie­lä teks­til­lä:

Täl­lä vii­kol­la kir­kois­sa ope­te­taan vi­ha­mies­ten ra­kas­ta­mi­ses­ta, par­jaa­jien puo­les­ta ru­koi­le­mi­ses­ta ja ki­ro­a­jien siu­naa­mi­ses­ta. (Luuk. 6:27–31)

Kuu­si viik­koa hel­lun­tain jäl­keen Suo­men evan­ke­lis-lu­te­ri­lai­ses­sa kir­kos­sa ja mo­nis­sa muis­sa­kin kirk­ko­kun­nis­sa ja kris­til­li­sis­sä yh­tei­söis­sä vie­te­tään sun­nun­tai­ta, jon­ka van­hin evan­ke­liu­mi­teks­ti (Luuk.5:1–11) ker­too ka­las­ta­ja Si­mon Joo­naan­po­jan (tai Jo­han­nek­sen­po­jan) elä­män erääs­tä kään­ne­koh­das­ta.

Pa­hoit­te­len toi­si­na­jat­te­lu­a­ni. Ju­han­nuk­sen kak­kos­mies Jo­han­nes Kas­ta­ja kui­ten­kin roh­kai­see. On jos­kus sa­not­ta­va jo­tain ylei­sen kes­kus­te­luil­ma­pii­rin vas­tais­ta.

Tie­sit­kö elä­vä­si kup­las­sa? Kup­lan si­säl­lä on kaik­ki se, min­kä hy­väk­syt ja ul­ko­puo­lel­la se, mis­tä et ha­lua edes ot­taa sel­vää. Me kaik­ki eläm­me län­si­mai­ses­sa kup­las­sa, jos­sa tie­däm­me, mitä tar­koit­taa oi­keu­den­mu­kai­suus ja de­mok­ra­tia. Po­liit­ti­ses­ti voim­me elää oman puo­lu­een kup­las­sa, jos­sa on ai­no­at oi­ke­at rat­kai­sut yh­teis­kun­nan on­gel­miin. Kaik­kein ou­doim­pia kup­lia ovat sa­la­liit­to­te­o­ri­at, jois­sa sel­vät to­si­a­si­at kiel­le­tään ja py­sy­tään tiu­kas­ti har­ha­kä­si­tys­ten kup­las­sa. On myös hen­gel­li­siä kup­lia, jois­sa on se ai­noa oi­kea op­pi ja muil­la ei ole pää­syä tai­vaa­seen.

Kun suo­ma­lai­nen me­nee met­säs­tä­mään tai ka­las­ta­maan, hän me­nee pyy­tä­mään. Hän ei mene käs­ke­mään tai mää­räi­le­mään. Hän me­nee pyy­tä­mään. ’An­na Ah­ti pari ah­ven­ta’ -tyy­liin.

”Mi­nua ei tar­vi­ta tääl­lä.” Näin lau­sui tun­ne­tun kir­jai­li­jan ai­kui­si­käi­nen poi­ka oman elä­män­sä syk­sys­sä. Nuo­ren mie­hen elä­män­tah­to oli hii­pu­nut. Ar­ki tun­tui ole­van tois­tu­vaa har­maut­ta, sel­lais­ta, mitä ei ha­lun­nut koh­da­ta, mitä piti väis­tää.

On hie­noa osa­ta vie­rai­ta kie­liä ja pys­tyä näin kes­kus­te­le­maan mui­den­kin kuin suo­mea pu­hu­vien kans­sa. Hie­noa on myös kau­ka­na vie­rail­la mail­la mat­kail­les­sa tun­nis­taa jon­kun pu­hu­van suo­mea. Sitä tu­lee sil­loin hel­pos­ti men­tyä ju­tul­le up­po-ou­to­jen­kin kans­sa.

Ylös­nou­se­mi­sen­sa jäl­keen Jee­sus näyt­täy­tyi ope­tus­lap­sil­leen usei­ta ker­to­ja opet­ta­en heil­le vie­lä li­sää Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta. Kun pää­si­äi­ses­tä oli ku­lu­nut 40 päi­vää, niin Jee­sus nou­si ope­tus­las­ten näh­den tai­vaa­seen. Tuo­ta Jee­suk­sen tai­vaa­see­nas­tu­mi­sen päi­vää muis­te­lem­me he­la­tors­tai­na. Jee­suk­sen oli ai­ka men­nä ja ope­tus­las­ten oli ai­ka jää­dä odot­ta­maan Jee­suk­sen lu­paa­maa Py­hän Hen­gen voi­maa. Lu­paus to­teu­tui kym­me­nen päi­vän ku­lut­tua, hel­lun­tai­na.

Suo­mi ja muut Poh­jois­maat keik­ku­vat laa­jo­jen on­nel­li­suus­mit­taus­ten kär­jes­sä vuo­des­ta toi­seen. On­nel­li­suus on sub­jek­tii­vi­nen ko­ke­mus, mut­ta se ker­too suu­res­sa mit­ta­kaa­vas­sa, min­kä­lai­se­na jon­kun maan kan­sa­lai­set ko­ke­vat elä­män­laa­tun­sa eri­lai­sil­la mit­ta­reil­la mi­tat­tu­na.

Tu­le­van sun­nun­tain evan­ke­liu­mis­sa (Joh. 14:1–7) niin Jee­sus kuin apos­to­li Tuo­mas pu­hu­vat ties­tä. Tuo­mas ky­syy: ”Kuin­ka voi­sim­me tun­tea tien?” Pe­rus­ta­vaa laa­tua ole­va ky­sy­mys, jo­hon me it­se ku­kin et­sim­me vas­taus­ta. Eläm­me jat­ku­vas­sa muu­tok­ses­sa, maa­il­ma eh­tii muut­tua näi­den ri­vien kir­joit­ta­mi­sen ja jul­kai­se­mi­sen vä­lis­sä. Sa­mal­la ko­koon­num­me vii­koit­tain ko­ti­kirk­koon hil­jen­ty­mään ikui­sen sa­nan ää­rel­lä. On­ko tie jo it­ses­sään vas­taus?

Ele­tään pää­si­äi­sen jäl­keis­tä en­sim­mäis­tä sun­nun­tai­ta. Päi­vää, joka ot­si­kon mu­kaan on niin kuin vas­ta­syn­ty­neet tai val­kois­ten vaat­tei­den sun­nun­tai. Tämä kaik­ki viit­taa kas­tee­seen elää uu­te­na ih­mi­se­nä.

Vii­me lau­an­tai­na 27. huh­ti­kuu­ta vie­tim­me kan­sal­lis­ta ve­te­raa­ni­päi­vää. Tätä päi­vää kans­sam­me maas­sam­me juh­lii enää hy­vin pie­ni jouk­ko ve­te­raa­ne­ja.

Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­ta muis­tam­me, kuin­ka Mag­da­lan Ma­ria sei­soi hau­dan suul­la ja it­ki. Hän et­sii Her­raan­sa. Et­si, mut­tei heti löy­tä­nyt.

Tu­han­net tu­ris­tit eri puo­lil­ta maa­il­maa ko­koon­tu­vat joka pää­si­äi­saa­mu Puu­tar­ha­hau­dal­le ylis­tä­mään Ju­ma­laa Jee­suk­sen ylös­nou­se­muk­sen ih­mees­tä. Eri kie­let se­koit­tu­vat yh­tei­sek­si ylis­tys kuo­rok­si. Aa­mun kos­teu­des­sa lin­tu­kuo­ro yh­tyy ylis­tyk­seen. Si­ni­sel­lä tai­vaal­la au­rin­ko he­lot­taa kirk­kaa­na. Siel­lä me pie­net ih­mi­set olem­me maa­il­man suu­rim­man ih­meen ää­rel­lä. Edes­säm­me on tyh­jä hau­ta.

Pie­nen seu­ra­kun­nan työn­te­ki­jä­nä olen tot­tu­nut te­ke­mään mil­loin mi­tä­kin seu­ra­kun­ta­e­lä­mään liit­ty­vää työ­tä, jo­hon mi­nul­la ei ole opin­to­jen tuo­maa pä­te­vyyt­tä.

En­ke­li Gab­riel il­mes­tyi nuo­rel­le Ma­ri­al­le Na­sa­re­tin kau­pun­gis­sa Ga­li­le­as­sa. Ma­ria koki var­mas­ti yh­den elä­män­sä suu­rim­mis­ta yl­lä­tyk­sis­tä, kun en­ke­li ker­toi hä­nel­le vies­tin it­sel­tään Ju­ma­lal­ta. Neit­syt Ma­ria oli tu­le­va ras­kaak­si ja syn­nyt­tä­vä maa­il­maan Ju­ma­lan Po­jan. Raa­ma­tus­ta saa kä­si­tyk­sen, et­tä Ma­ria vas­taa­not­ti teh­tä­vän yl­lät­tä­vän tyy­nes­ti. Hän to­te­si: ”Minä olen Her­ran pal­ve­li­ja­tar. Ta­pah­tu­koon mi­nul­le niin kuin sa­noit.”