Lo­pun lä­hes­ty­es­sä on yleen­sä ta­pa­na muis­tel­la al­kua. Nii­den vä­lil­le on Ruo­ve­si-leh­den Kuru-ko­kei­lus­sa mah­tu­nut yli kuu­si kuu­kaut­ta, eri­lai­sia koh­taa­mi­sia, uu­sia tut­tu­ja ja toi­min­ta­ta­po­ja sekä vii­koit­tain il­mes­ty­nei­tä Kuru-ai­hei­sia jut­tu­ja. On ol­lut mie­len­kiin­tois­ta ol­la mu­ka­na seu­raa­mas­sa lä­hel­tä sitä, kuin­ka pai­kal­lis­leh­den uu­si alu­e­val­taus on otet­tu vas­taan kun­ta­ra­jan mo­lem­mil­la puo­lil­la.

Vuo­si sit­ten täy­tet­ty­ä­ni 65 vuot­ta jäin eläk­keel­le. Olin saa­nut teh­dä töi­tä koko ikä­ni suh­teel­li­sen ter­vee­nä ja hy­vä­voi­mai­se­na, ja töi­den lop­pu­mi­nen ei aluk­si tun­tu­nut oi­kein mil­tään. Aja­tus­kin vie­lä kul­ki, ai­na­kin omas­ta mie­les­tä, jo­ten oli­sin hy­vin voi­nut vie­lä jat­kaa­kin työn­te­koa. Toki ai­na­kin vuo­si­kym­me­nen olin jo poh­ti­nut, mitä kaik­kea teen­kään ”sit­ten kun…”. Tai mitä en ai­na­kaan tee, eli pe­laa gol­fia. Pi­din työs­tä­ni ja käy­tin sii­hen pal­jon ai­kaa­ni myös il­tai­sin ja vii­kon­lop­pui­sin. Vii­mei­set pari työ­kuu­kaut­ta oli­vat kii­rei­siä, kos­ka ky­sees­sä oli pro­jek­ti, joka piti saa­da pää­tök­seen.

Koti on kuin hyl­lyk­kö, jos­sa on eri ajoil­ta ker­ty­nyt­tä ta­va­raa. Tar­peel­lis­ta toki, mut­ta näy­täm­me it­se­pin­tai­ses­ti ole­vam­me myös mui­nais­ta ke­räi­li­jä­kan­saa ja kel­po hamst­raa­jia, jot­ka ei­vät hen­no pan­na oi­kein mi­tään pois. Ta­va­roi­hin joko liit­tyy muis­to­ar­voa, tai ajat­te­lem­me, et­tä tuo­ta­kin na­run­pät­kää, van­haa pai­taa, ku­lu­nut­ta kau­haa, kauh­tu­nut­ta mat­toa tai muu­ta ver­ra­ton­ta esi­net­tä eh­kä voi­si vie­lä jos­kus tar­vi­ta.

Hyvä on, kat­so­taan en­sin taak­se­päin. Siel­lä nä­kyy, et­tä ym­pä­ri­vuo­ti­nen ke­sä­toi­mit­ta­ja Jyr­ki aloit­ti hom­mat tänä vuon­na Ruo­ve­del­lä jo tam­mi­kuun puo­li­vä­lis­sä.  Se ei ol­lut suu­ren uu­ti­sen ko­koi­nen jut­tu. Sen si­jaan uu­ti­nen al­ku­vuo­des­ta oli se, et­tä Ku­rus­ta mei­na­si tul­la uu­ti­se­rä­maa.

It­sen­sä haas­ta­mi­nen ja uu­sien tai­to­jen opet­te­lu lie­nee ai­na hyö­dyl­lis­tä, oli tai­to mikä ta­han­sa. Mu­siik­ki on ai­na ol­lut lä­hel­lä omaa sy­dän­tä­ni, ja olen soit­ta­nut rum­pu­ja mo­nen mon­ta vuot­ta. Soo­lo­soit­ti­mek­si niis­tä ei eh­kä kui­ten­kaan ole. Kä­vin ala-as­tei­käi­se­nä myös muu­ta­mil­la pi­a­no­tun­neil­la, mut­ta soit­ta­mi­nen on ol­lut vuo­si­kau­det epä­sään­nöl­lis­tä pim­put­te­lua. Vii­me ai­koi­na on kui­ten­kin he­rän­nyt haa­ve har­ras­tuk­sen edis­tä­mi­ses­tä, ja vuo­den­vaih­tees­sa otin ta­voit­teek­se­ni is­tua use­am­min pi­a­non ää­reen.

Pie­nes­tä pi­tä­en olen tot­tu­nut aja­tuk­seen, et­tä van­hat sa­non­nat pi­tä­vät ai­na paik­kan­sa ja luu­len et­tä moni muu on ko­ke­nut ai­van sa­moin. Jos­kus olen kui­ten­kin py­säh­ty­nyt tar­kem­min miet­ti­mään jo­tain eri­kois­ta sa­non­taa, jon­ka to­den­pe­räi­syyt­tä olen us­kal­ta­nut epäil­lä, ku­ten: ”Ei par­ta pa­hoil­le kas­va, tur­pa­jou­het jou­ta­vil­le”.

Iät ajat on ver­rat­tu maa­lais- ja kau­pun­ki­lai­se­lä­mää. Suu­rin ero lie­nee edel­leen se, et­tä maal­la ei tar­vit­se tui­jot­taa kel­loa niin usein kuin kau­pun­gis­sa, elä­mä ei yleen­sä ole mi­nuu­tis­ta kiin­ni. Maal­la voi nos­taa kat­seen mai­se­maan ja mie­li tyyn­tyy. Läs­nä on mo­ni­ais­ti­nen ko­ke­mus. Sil­mät ja kor­vat her­kis­ty­vät ot­ta­maan vas­taan luon­non il­mi­öi­tä, huo­maa­maan pie­ni­ä­kin ra­sah­duk­sia ja tirs­ku­tuk­sia ja vä­lil­lä täyt­tä hil­jai­suut­ta. Maa­seu­dul­la vää­jää­mät­tä al­tis­tuu rau­hal­li­siin het­kiin.

Ajet­tu­a­ni ajo­kor­tin ih­met­te­lin, mil­lai­sil­le kus­keil­le sitä ajo­lu­pa myön­ne­tään­kään. Sit­tem­min on ki­lo­met­re­jä ker­ty­nyt, ja vuo­sien mit­taan olen tyy­pi­tel­lyt kul­jet­ta­jia ajo­ta­van mu­kaan.

Kas­vi­huo­neil­mi­ön uh­ka on ha­vait­tu alun pe­rin jo 1880-lu­vul­la, mut­ta maa­il­ma oli sil­loin vie­lä elä­män­tyy­lil­tään niin pe­rin­tei­nen, et­tä on help­po ym­mär­tää asi­an tun­tu­neen ou­dol­ta ja to­del­li­sen no­tee­raa­mi­sen siir­ty­neen pit­käl­le tu­le­vai­suu­teen.

He­rään aa­mul­la pu­he­li­men he­rä­tyk­seen. Sam­mu­tan sen ja näen il­moi­tuk­sen pon­nah­ta­van pu­he­li­men ylä­reu­nas­ta. Se he­rät­tää kiin­nos­tuk­se­ni ja klik­kaan so­vel­luk­seen. So­vel­luk­ses­sa on muu­ta­man se­kun­nin pi­tui­sia ly­hyt­vi­de­oi­ta pe­rä­jäl­keen lo­put­to­mas­ti. Alan se­laa­maan alas­päin, sil­lä en­sim­mäi­nen vi­deo sai do­pa­mii­nin kier­tä­mään ai­vois­sa­ni.

Ke­sä­oh­jel­maa­ni kuu­luu yleen­sä se, et­tä vä­hin­tään ker­ran ke­säs­sä ta­pa­na­ni on käy­dä ke­sä­te­at­te­ris­sa. Tänä su­ve­na mat­ka­ni vei Vil­jak­ka­laan ys­tä­vä­ni on­nel­li­ses­ti päät­ty­neen lip­pu­ar­von­nan tu­lok­se­na. Wim­man tä­män ke­sän näy­tel­mä Lai­tu­ri­mark­ki­nat si­joit­tui ku­vit­teel­li­seen Mal­las­pus­sin kun­taan, jos­sa Ilk­ka Mal­min kä­si­kir­joi­tuk­sen mu­kai­ses­ti oli tar­koi­tus uu­dis­taa tu­tuk­si tul­lut­ta mark­ki­na­pe­rin­net­tä.

Vuo­si sit­ten kuul­les­sa­ni va­lin­nas­ta­ni, olin ai­dos­ti yl­lät­ty­nyt. Kuu­lun­ko muka sa­maan lu­et­te­loon lap­suu­te­ni ja nuo­ruu­te­ni ruo­ve­te­läis­ten ni­mi­hen­ki­löi­den, Paa­nas-Ei­kan, Vin­han Tu­pun, Sar­va­nan Mar­ga­re­tan, Ta­ka­lan Mau­non ja kump­pa­nei­den kans­sa?

Säh­kö­pos­tii­ni on tup­sah­ta­nut vies­ti: las­ku­ni on mak­sa­mat­ta. Hä­tään­nyn vä­lit­tö­mäs­ti, sil­lä ta­paan hoi­taa mak­su­ni ajois­sa.

Ih­mi­sil­le ko­vas­ti mie­lui­sia ovat ai­na ol­leet kaik­ki mu­kaan­sa tem­paa­vat ta­ri­nat. Sa­dut, saa­gat, pit­kät ru­no­mit­tai­set lau­lut ja nii­den esit­tä­jät oli­vat ai­koi­naan su­per­suo­sit­tu­ja. Tru­ba­duu­rit ja muut hy­vä­pu­hei­set esiin­ty­jät kier­si­vät am­mat­ti­lai­si­na to­reil­la ja yl­häis­ten ho­veis­sa ja hei­tä oi­ke­as­ti ar­vos­tet­tiin.

Pe­li­kor­tit on ai­na lii­tet­ty tai­kuu­teen, jo­ten ne so­pi­ne­vat hy­vin myös noi­dan ko­lum­nin ai­heek­si. Vii­me tal­ven ai­ka­na ra­di­os­sa soi usein Vii­vin ja JVG:n kap­pa­le, jos­sa sa­no­taan, et­tä et saa­nut vai­kut­taa mil­lai­set kor­tit sait. Tämä on hy­vin usein käy­tet­ty fraa­si, kun pu­hu­taan ih­mis­ten eri­lai­sis­ta läh­tö­koh­dis­ta elä­mään.

”Me ol­laan nää kor­tit saa­tu, mitä meil­lä on. Paik­ka­kun­nan vah­vuu­det liit­ty­vät pää­a­si­as­sa mat­kai­luun, kult­tuu­riin, luon­toon ja his­to­ri­aan.”

Vaih­dan vie­lä ker­ran pie­nem­mäl­le vaih­teel­le ja puus­ku­tan mä­keä ylös. Olen läh­te­nyt ke­vään en­sim­mäi­sel­le pyö­rä­len­kil­le ja huo­maan sen pait­si hen­gi­tyk­ses­sä­ni myös rei­sis­sä­ni. Tui­jo­tan ky­pä­rän li­pan al­ta vain suo­raan eteen ja pu­hi­sen, kes­ki­tän aja­tuk­se­ni sii­hen, mik­si pol­jen juu­ri täl­lä rei­til­lä.

Ih­mis­ten ja­ka­mi­nen tyt­töi­hin ja poi­kiin, nai­siin ja mie­hiin on van­ha­nai­kais­ta. Ih­mi­siä on joka ta­pauk­ses­sa ai­na­kin kah­den­lai­sia, jo­ten uu­si jako on tar­peen. Yh­det lait­ta­vat lei­vän paah­ti­meen ja ryh­ty­vät te­ke­mään jo­tain sil­lä ai­kaa, kun paah­to­lei­pä val­mis­tuu nau­tit­ta­vak­si. Toi­set sen si­jaan lait­ta­vat lei­vän paah­ti­meen ja odot­ta­vat vie­res­sä, kun lei­pä pomp­paa val­mii­na ylös paah­ti­men ki­das­ta. It­se kuu­lun jäl­kim­mäi­siin.

Up­p­pou­dun kän­nyk­kä­ni si­ni­sen­kel­me­ään va­loon. Klik­kai­len au­ki Ins­tag­ra­mis­ta len­to­pal­lon huip­pu­suo­ri­tuk­sia ja aloit­te­li­joi­den mo­kia. Kyl­lä so­vel­lus tie­tää, mitä taas huo­men­na ha­lu­an teh­dä, ja tar­jo­aa sil­loin vie­lä­kin kou­kut­ta­vam­man se­tin is­ku­lyön­te­jä, tap­po­tor­jun­to­ja ja mait­ta­via ju­ju­ja.

Kun tu­lin ai­koi­na­ni Ku­ruun rau­ta­kaup­paan töi­hin ke­säl­lä 1978, saa­vuin suo­raan ar­mei­jan lei­vis­tä. Sen ver­ran läh­ties­sä­ni pää­por­til­la top­pa­sin, et­tä jä­tin ky­pä­rän ja ki­vää­rin sin­ne.