Tuomas Lahtinen
Musiikkia jurakaudelta
Kolumni
Nyt se sitten tapahtui; olen pudonnut tekniikan kehityksen kyydistä. Optimistisena diginatiivina aina ajattelin sen tapahtuvan myöhemmin kuin 23-vuotiaana.
Pyöriessäni Prismassa musiikkiosastoa etsien digitalisaatio realisoitui, ja sain huomata, ettei CD-levyjä enää myydä tavallisissa marketeissa. Myyjä totesikin, että niitä menee nykyään niin vähän kaupaksi, että ovat poistuneet lähes kokonaan valikoimista. Suoratoistopalvelut ovat ottaneet niskalenkin fyysisistä formaateista.
Ovatko vanhat formaatit tulevaisuuden uusille sukupolville tuttuja vain historiankirjan sivuilta? Tulee vielä yllätyksenä, että niiltä kasvimaalla linnunpelättiminä roikkuvilta valossa välkehtiviltä muovikiekoilta on joskus suunnilleen jurakauden jälkeen kuunneltu musiikkia ja katsottu elokuvia.
Toki Spotifyn ja Apple Musicin kaltaiset suoratoistopalvelut ovat helppoja ja valtava musiikkikirjasto kulkee mukana minne tahansa taskuun mahtuvassa koossa.
Muistan kuinka ensimmäisen autoni levyvaihtajaan mahtui kuusi CD-levyä. Sen sijaan esimerkiksi Spotifyn kirjastossa on tarjolla musiikkia noin kahdeksalta miljoonalta artistilta.
Palveluiden syövereistä tulee löydettyä paljon upeaa musiikkia, josta ei muuten olisi ikinä kuullutkaan.
Vaikka suoratoistopalveluista minäkin musiikkini pääosin kulutan, on fyysinen CD silti eheä kokonaisuus kansitaiteineen kaikkineen, eikä vain bittijono tietokoneella. Musiikin kulutus tuntuu myös jotenkin hitaammalta ja tarkoituksenmukaisemmalta. Samalla kansivihkosta lyriikoita lukiessa musiikkiin tulee keskityttyä enemmän. Eikä käy kiistäminen, että sisäisen keräilijäluonteeni mielestä uuden levyn myötä oma kokoelma on taas askeleen lähempänä täydellisyyttä.
Edellä mainittujen lisäksi fyysiset levyt ovat myös oiva keino edes hiukan tukea musiikkiaan julkaisevaa suosikkiyhtyettä tai -artistia, kun suoratoistopalveluiden kuuntelukerroista artisteille maksamat palkkiot eivät mikroskooppisuudessaan päätä huimaa. Yhdestä kuuntelusta maksetaan palvelusta riippuen joitakin sentin kymmenesosia.
Valitettavasti musiikilla itsensä elättävät enää vain kaikkein isoimmat artistit ja yhtyeet.
Kuinka käy kulttuurin, kun musiikkiteollisuus vaatii artisteilta uusia hittibiisejä yhä matalammilla korvauksilla ja kireämmillä aikatauluilla? Luovaa prosessia ei voi kuitenkaan hoputtaa ilman, että lopputulos kärsii.
Tänä vuonna julkaistaan monta innolla odottamaani albumia, kuten kymmenes Nightwish-levy ja Marko Hietalan toinen sooloalbumi. Jopa Wintersunin vuodesta 2006 lähtien tekeillä ollut ja syystäkin Olkiluoto kolmoseen verrattu Time II näkee syksyllä päivänvalon.
Taidan suunnata oikeaan levykauppaan, joita Tampereeltakin onneksi vielä löytyy. Vinyylien suosio on viime vuosina ollut nousussa, joten kenties hankinkin levysoittimen olohuoneen nurkkaan Spotifyn kaveriksi.