Jo­kai­nen meis­tä saa viet­tää jou­lua ihan omal­la ta­val­laan. Jot­kut ha­lu­a­vat ko­keil­la jo­tain ai­van uu­sia me­net­te­ly­ta­po­ja ja pää­se­vät sitä kaut­ta hy­vään tun­nel­maan.

Minä kuu­lun sii­hen ryh­mään, joka vi­rit­täy­tyy par­haim­mil­leen van­hoil­la pe­rin­teil­lä. Jou­lu­kuu­si, lah­jat, kynt­ti­löi­tä, jou­lu­kort­te­ja, tont­tu­ja, jou­lu­puk­ki, kink­ku ja pi­pa­rin­tuok­sua, niin jo al­kaa si­sim­mäs­sä vä­ki­sin­kin kul­ku­nen kil­kat­ta­maan.

On vie­lä yk­si tär­keä asia, joka pi­tää mai­ni­ta, eli jou­lu­lau­lut. Ne kuu­lu­vat nii­hin har­vi­nai­siin asi­oi­hin, jot­ka ei­vät tah­do mie­les­tä mil­lään unoh­tua. Nii­tä on vei­sat­tu pie­nes­tä lap­ses­ta saak­ka ja joka jou­lun al­la sa­nat ja sä­ve­let löy­ty­vät yhä uu­des­taan.

Ei­kä se oi­ke­as­taan mi­kään ih­me ole, kun kan­sa­kou­lus­sa kuu­si­juh­la oli niin iso ta­pah­tu­ma, et­tä sii­hen alet­tiin har­joi­tel­la heti kou­lun alet­tua, eli syys­kuus­ta läh­tien.

Tai tie­ten­kin heti sen jäl­keen, kun pe­ru­nan­nos­to­va­paat oli pi­det­ty.

Sit­ten voi­tiin kes­kit­tyä mu­siik­kiin, lau­la­mi­seen ja tont­tu­leik­kei­hin.

Jou­lu­lau­lut oli­vat usein tie­toi­ses­ti mu­kaan­sa tem­paa­via ja haus­ko­ja.

Van­hois­ta jou­lu­lau­luis­ta mo­net ovat yk­sin­ker­tai­sia iloi­sia ral­la­tuk­sia ja sen myö­tä help­po­ja op­pia. Jos­kus kuu­li jon­kun nuo­ren lah­jak­kaan muu­si­kon alun ker­to­van soit­ti­men­sa ää­res­sä, et­tei hän oi­kein kun­nol­la osaa vie­lä pal­jon mi­tään soit­taa, muu­ta kuin jo­tain jou­lu­lau­lu­ja.

Jou­lu­lau­lut oli­vat usein tie­toi­ses­ti mu­kaan­sa tem­paa­via ja haus­ko­ja. Ne oli tar­koi­tet­tu koko per­heel­le. En­nen jou­lu­lau­lu oli hyvä, jos se sai kuu­li­jan iloi­sek­si.

Ny­ky­a­jan jou­lu­lau­lu on hyvä, jos se saa kuu­li­jan it­ke­mään.

Se on seu­raus­ta sii­tä, et­tä jou­lu­lau­luis­ta on tul­lut tär­keä osa tä­män päi­vän isoa mu­siik­ki­bis­nes­tä. Yh­täk­kiä aja­tel­len en muis­ta yh­tään tun­net­tua lau­la­jaa, joka ei oli­si teh­nyt jou­lu­le­vyä ja yrit­tä­nyt ni­me­no­maan saa­da ai­kaan kos­ket­ta­vaa sel­lais­ta.

Syk­syn mu­siik­ki­tun­nit käy­tet­tiin lä­hes ko­ko­naan kuu­si­juh­laan val­mis­tau­tu­mi­seen ja sen vuok­si pää­sim­me ko­kei­le­maan myös mo­nen­lai­sia soit­ti­mia, et­tä opet­ta­ja sai­si sel­vil­le, kuka mah­dol­li­ses­ti pys­tyi­si hoi­ta­maan tar­vit­ta­es­sa mi­tä­kin soit­to­pe­liä.

Jou­lu­lau­lut vai­kut­ti­vat vah­vas­ti myös to­dis­tuk­sen ar­vo­sa­naan. Jos oli tar­peek­si ak­tii­vi­nen mu­siik­ki­tun­neil­la, niin sil­lä saat­toi saa­da jo 8. Jos meni va­paa­eh­toi­ses­ti mu­kaan kuo­roon ja osal­lis­tui jopa Tier­na­poi­kien har­joi­tuk­siin, niin 9 oli käy­tän­nös­sä jo tie­nat­tu. Me men­tiin Kyös­tin kans­sa kuo­roon ja sa­man tien Tier­na­poi­kiin as­ti. Opet­ta­ja oli tyy­ty­väi­nen ja lu­pa­si to­dis­tuk­seen 9. Kym­pin oli­si saa­nut, jos oli­si osan­nut sä­es­tää it­se­ään jol­lain soit­ti­mel­la, ku­ten pi­a­no, hai­ta­ri tai ki­ta­ra.

Minä sain yh­dek­sän, niin kuin Kyös­tin­kin oli­si pi­tä­nyt saa­da, mut­ta hän sai vain 8. Koko jut­tu oli kyl­lä ihan hä­nen omaa syy­tä.

Kyös­ti kun ei suos­tu­nut kuo­ros­sa au­kai­se­maan suu­taan, kun piti lau­laa, et­tä:

”Kos­ka meil­lä on jou­lu”…

Kyös­tin mie­les­tä se oli niin ty­pe­rä ky­sy­mys, et­tei hän ym­mär­rä mik­si sel­lais­ta pi­täi­si hoi­la­ta, kun kaik­ki­han sen kui­ten­kin hy­vin tie­tä­vät, ihan pik­ku ka­ka­roi­ta myö­ten, kos­ka meil­lä jou­lu on.