Sil­mii­ni osui täs­sä taan­noin tie­to, et­tä vuon­na 2022 oli maas­sam­me sol­mit­tu avi­o­liit­to­ja vä­hi­ten sa­taan vuo­teen. Mi­nus­ta se oli jo­ten­kin mie­len­kiin­tois­ta, kun vä­keä on sen­tään huo­mat­ta­vas­ti enem­män kuin sil­loin?

Uu­ti­nen vies­tii yh­teis­kun­nan asen­tei­den muut­tu­mi­ses­ta ja eri­lais­ten pa­ri­suh­tei­den hy­väk­sy­mi­ses­tä. Niin sa­no­tuis­ta su­si­pa­reis­ta ei ku­kaan enää puhu mi­tään ja jat­ku­vas­ti yleis­ty­vät ”sin­kut­kin” tu­le­vat oi­kein hy­vin toi­meen.

Toi­saal­ta sit­ten tie­tys­ti avi­oe­rot­kin oli­vat vä­hen­ty­neet. Ei kai se ih­me ole, jos ei ker­ran pa­pin pu­heil­la käy­dä ol­len­kaan, niin ei­hän erot­kaan tule ti­las­toi­hin.

Ai­koi­naan avi­o­liit­to­mark­ki­noil­la vain mie­het oli­vat vah­voil­la, kos­ka he tu­li­vat elä­mäs­sä toi­meen poi­ka­mie­hi­nä­kin, mut­ta nais­ten oli sel­viy­ty­äk­seen pak­ko pääs­tä vi­hil­le ja mie­lel­lään tie­tys­ti mah­dol­li­sim­man hy­vään nai­ma­kaup­paan, oli sit­ten se­as­sa rak­kaut­ta, tai ei. Mo­nes­ti kuu­lem­ma ei.

Nai­mi­siin siis vii­py­mät­tä piti men­nä, jos ker­ran pää­si. Mo­nes­ti suku par­haan­sa mu­kaan yrit­ti aut­taa asi­as­sa ja vär­vä­si avuk­si pä­te­vi­nä pi­det­ty­jä pu­he­mie­hiä.

Kun liit­to sit­ten ta­val­la tai toi­sel­la syn­tyi, niin sii­nä sitä sit­ten avi­o­pa­ri­na sin­ni­tel­tiin, yleen­sä ai­na ihan lop­puun as­ti, eli sii­hen saak­ka kun toi­nen kuo­li.

Avi­o­liit­to­a­si­at ovat kaut­ta ai­kain ol­leet ym­mär­ret­tä­väs­ti kai­kil­le kan­soil­le niin tut­tu­ja, et­tä niis­tä on kir­joi­tet­tu hy­vin pal­jon te­rä­viä sut­kauk­sia. Esi­mer­kik­si: ”Avi­o­liit­to on ai­noa tais­te­lu, jos­sa osa­puo­let me­ne­vät yök­si vie­rek­käin nuk­ku­maan.” ”Rak­kaus on so­kea, mut­ta kyl­lä avi­o­liit­to saa sil­mät au­ke­a­maan.”

Ei avi­o­liit­to kui­ten­kaan ihan ka­ma­laa voi ol­la, kun tosi moni on men­nyt vi­hil­le mon­ta­kin ker­taa. Vuo­den 2017 ti­las­ton mu­kaan suo­men en­nä­tys on 12 ker­taa.

Mi­nus­ta tun­tuu, jos oli­sin ol­lut tuo 12. puo­li­so alt­ta­ril­la, niin voi­si pik­ku­sen hii­piä jo mie­leen, et­tä voi­ko­han tuon avi­o­sii­pan vih­ki­lu­pauk­seen oi­ke­as­ti luot­taa?

Ai­koi­naan kun ty­töt al­koi­vat to­sis­saan mei­tä kiin­nos­taa, niin Kyös­tin kans­sa jos­kus poh­dim­me ihan to­sis­sam­me, et­tä osuu­ko­han mei­dän koh­dal­le sitä oi­ke­a­ta, jon­ka kans­sa voi­si har­ki­ta nai­mi­siin me­noa ja jopa per­heen pe­rus­ta­mis­ta?

Ja mi­ten sitä sit­ten sii­nä ti­lan­tees­sa osai­si asi­oi­ta muka hoi­taa?

Kum­mal­la­kaan meis­tä ei ol­lut asi­aan oi­kein mi­tään nä­ke­mys­tä.

Kyös­ti ky­säi­si neu­voa ohi kul­ke­val­ta isäl­tään.

Hän vas­ta­si heti, et­tä avi­o­lii­ton tär­kein tu­ki­pi­la­ri on eh­dot­to­mas­ti ta­sa­ver­tai­suus. Kai­kis­sa tär­keis­sä pää­tök­sis­sä pi­tää ot­taa ai­na mo­lem­pien mie­li­pi­teet yh­tä lail­la huo­mi­oon, sekä vai­mon, et­tä ano­pin.

Niil­lä eväil­lä ei tule omal­le koh­dal­le mi­tään iso­ja ka­ha­koi­ta ja ai­ka ku­luu niin et­tei sitä oi­kein huo­maa­kaan.

Kyös­ti kat­se­li yl­pe­ä­nä hy­mys­sä suin pois­tu­van isä­uk­kon­sa pe­rään.

– On sii­nä ju­man­kau­ta vaan kova äi­jä! Se on oi­ke­as­ti rat­kais­sut yh­den maa­il­man suu­rim­mis­ta ar­voi­tuk­sis­ta.