Kun it­se­pal­ve­lu­kas­sat tu­li­vat, olin jyr­käs­ti nii­tä vas­taan. Ha­lu­sin, et­tä mi­nua pal­ve­lee kas­sal­la ih­mi­nen, ja ajat­te­lin, et­tä mitä tiu­hem­paan käyt­täi­sin it­se­ä­ni kas­söörs­ka­na, sitä vä­hem­män oli­si koh­ta myy­jil­lä töi­tä.

Mar­ke­tis­sa mui­noin työs­ken­nel­lyt tut­ta­va­ni päi­vit­te­li asen­noi­tu­mis­ta­ni to­de­ten, et­tei­vät kau­pas­ta työt lopu.

Toi­vot­ta­vas­ti ei­vät.

Ku­ten yh­den jos toi­sen­kin asi­an kans­sa, aloin vä­hin ää­nin tä­män­kin suh­teen pyör­tää py­hiä pää­tök­si­ä­ni. Se al­koi vai­vih­kaa.

Ju­han­nuk­sen kas­sa­jo­not ei­vät hou­ku­tel­leet; odot­taa nyt use­an sy­vän, täy­teen las­ta­tun os­tos­kär­ryn pe­räs­sä yh­den kyl­mä­sa­vu­lo­hi­pa­ke­tin kans­sa. Tai kos­ka vaan pari jää­te­lö­puik­koa nä­peis­sä.

Sii­tä se sit­ten vä­hi­tel­len li­pe­si, kun pi­ka­kas­sal­le pik­ku­sor­men an­noin.

Ny­ky­ään mak­san ruo­ka­os­tok­se­ni lä­hes­tul­koon ai­na it­se­pal­ve­lu­kas­sal­la, mut­ten suin­kaan sen vuok­si, et­tä pää­si­sin su­jah­ta­maan mar­ke­tis­ta mah­dol­li­sim­man no­pe­as­ti ulos. Kun kau­pas­sa on hil­jais­ta ja myy­jä kas­sal­la nö­köt­tä­mäs­sä il­man koo­din­lu­ki­jal­le syö­tet­tä­vää, pyy­te­len no­lo­na an­teek­si sitä, et­tä me­nen oma­toi­mi­kas­sal­le. Ja pe­rus­te­len sen, vaik­kei se lie­ven­nä­kään no­lout­ta­ni.

Sil­loin, kun mi­nul­la on rei­lum­min kas­sin­täy­tet­tä, ha­lu­an pa­ka­ta os­tok­set kai­kes­sa rau­has­sa ja ta­sa­pai­not­taa kan­ta­muk­set ku­ta­kuin­kin yh­tä pai­na­vik­si. On mu­ka­vam­pi kii­kut­taa sa­pus­kat kä­vel­len ko­tiin, kun kaik­ki va­si­kan tar­peet ei­vät ole sa­mas­sa kas­sis­sa ja sa­laat­ti­pus­sit toi­ses­sa.

Käy­tän siis it­se­pal­ve­lu­kas­saa saa­dak­se­ni hi­tail­la kai­kes­sa rau­has­sa.

Är­syt­tää, et­tä jou­dun mak­sa­maan pal­ve­lu­mak­sun it­se­ni pal­ve­le­mi­ses­ta.

Ruo­ve­del­lä on mu­ka­va asi­oi­da mar­ke­tis­sa, kun on kah­den­lai­sia kär­ry­jä, nii­hin ei tar­vi­ta pant­tia, ei­kä mak­sa­mi­sen jäl­keen tar­vit­se vi­laut­taa kuit­tia lu­ki­jas­sa, jot­ta pää­see kas­sa-alu­eel­ta pois. Saa verk­kai­ses­ti ase­tel­la mys­syn­sä pää­hän, ruk­ka­sen­sa kä­tö­siin ja suun­na­ta suo­raan ul­ko-ovel­le. It­se­pal­ve­lu on hii­pi­nyt jo­kai­sen ar­keen.

Ties kuin­ka kau­an olen ne­tis­sä va­ran­nut len­not ja ma­joi­tuk­sen, os­ta­nut juna-, bus­si- tai kon­sert­ti­li­pun. To­sin är­syt­tää, et­tä jou­dun mak­sa­maan pal­ve­lu­mak­sun it­se­ni pal­ve­le­mi­ses­ta.

Aja­tel­kaas nyt! Kos­ka se on pal­ve­lu­mak­su, mi­nul­le­han se kuu­lui­si mak­saa.

En­nen äly­lai­te­ai­kaan siir­ty­mis­tä ruk­su­tin omal­la tu­los­ti­mel­la­ni li­put pa­pe­ril­le. Kuka sii­nä siis pal­ve­li ja ketä?

No juu, ym­mär­rän. Täy­tyy­hän sitä jär­jes­tel­mää jo­ten­kin yl­lä­pi­tää ja päi­vit­tää, mis­tä koi­tuu ku­lu­ja, mut­ta voi­si­ko­han sen pal­ve­lu­mak­sun ni­me­tä jok­si­kin muuk­si?

Har­vois­sa kah­vi­lois­sa on ny­ky­ään pöy­tiin­tar­joi­lua ja saa nau­tin­to­het­ken päät­teek­si jät­tää as­ti­at pöy­tään. Ja sil­loin har­voin, kun niin saa teh­dä, tun­tuu se ou­dol­ta. To­sin ei ul­ko­mail­la, mis­sä pal­ve­lu­kult­tuu­ri on eri­lai­nen ja juo­ma­ra­hat saat­ta­vat ol­la osa an­si­oi­ta. Ran­tau­tuu­ko­han baa­rei­hin vie­lä jos­kus tren­di, jos­sa blok­kaa­ja pis­te­tään pi­hal­le ja ku­kin vie oman tuop­pin­sa kär­ryyn – ja jos vie­lä ky­ke­nee, pyyh­kii pöy­dän läh­ties­sään?

Tuo­ta ei kan­nat­ta­ne sa­noa ää­neen. Joku voi ot­taa vin­kis­tä vaa­rin.

Kir­joit­ta­ja on Ruo­ve­del­lä asu­va pöy­tä­laa­tik­koon kir­joit­ta­ja