Tittelit pois: "Olin yksinkertaisesti Maija, joka oli sairastunut"
Olen Ruovesi-lehdestä ja facebookista seurannut Ruoveden epätoivoista kamppailua peruspalvelujen, kuten terveysaseman ja vuodeosaston säilyttämisen puolesta kunnassa ja allekirjoittanut vetoomuksen asian puolesta päättäjille, semminkin kun minulla on omakohtaista kokemusta Ruoveden oman pienen sairaalan työstä ja tehokkuudesta.
Mökillä, jo lomani alkupäivinä tunsin iltaisin oloni huteraksi ja viluiseksi, mutta takkatuli lämmitti mukavasti ja peittojen alla tarkenin kyllä yöni, niin että aamulla olin vakuuttunut, että kaikki on kunnossa. Ei ollut, ja lopulta oli pakko uskoa, että on haettava ainakin resepti kirkonkylästä. Lääkäriaikaa en saanut, mutta terveysasemalla oli hoitaja varmis neuvottelemaan kanssani voinnistani.
Hoitaja nappasi sormestani verikokeen, josta hän näki tulehdusarvoni, ja siitä alkoi melkoinen rujanssi:
– Kyllä tästä nyt on lääkärin kanssa neuvoteltava, sinulla on varsin korkeat tulehdusarvot!
– No, mutta ei kai sitä nyt voi kylän ainoaa lääkäriä työllä tappaa, vastustelin, mutta nuolena oli lääkäri paikalla, koputteli, kuunteli, käänteli ja tutki. Ja sitten ei muuta kuin Kela-taksilla Tampereelle Acutaan.
Kokeita, kuvauksia, tutkimuksia… Keuhkokuume, kertoivat, aloitetaan vastaisku antibiooteilla, suoraan suoneen neljä kertaa vuorokaudessa.
Kyllä tästä nyt on lääkärin kanssa neuvoteltava.
Ja niin makasin Acutan sairasosastolla; ne, jotka ovat siellä olleet, tietävät, mitä se merkitsee: näkösuoja sinulla ja laverillasi on, mutta kuulosuojaa ei. Sain tietää monen, minulle tuntemattomaksi jääneen potilaan sairaskertomuksen. Vasemmalla puolellani mänttäläinen vanha mies, oikealla venäläinen, huonosti suomea puhuva ja vakavasti sairastunut… Käytävän toisella puolella toinen venäläinen, Alexei, ja minä jo pohdin, oliskohan Nawalny jotenkin päässyt luikahtamaan vankisellistään ja tullut hoitoon tänne Tampereelle, olihan Leninkin aikoinaan täällä…
Yö meni hyvin, aamulla seisoi nuori lääkäri sänkyni vieressä ja purskahti nauruun minut nähdessään.
– Mikäs tässä nyt niin huvittavaa on?, ihmettelin.
Nimeäni sanoi lääkäri nauravansa: virallisesti minulla on kolme etunimeä ja kolme sukunimeä, ja ne kaikki ynnä syntymäaikani olivat rannekkeessanikin.
Nimeäni? Kun kampeuduin jalkeille mennäkseni vessaan ja vilkaisin ohimennen peiliin, tiesin, miksi lääkäri nauroi: olin kuin tarhapöllö, tukka, josta olin edellispäivänä yrittänyt hiuslakan avulla saada aikaan jonkinmoista kampausta, seisoi pystyssä. Oikea kanantakapuoli, niin meillä kotona lapsena sanottiin. Hiusharjaa minulla ei ollut, minähän olin vain reseptinhakumatkalla. Ja puhelimeni akkukin kertoi haluavansa lisää safkaa. Laturi? Kyllä niitä Acutassa on, mutta ne olivat kaikki muilla potilailla käytössä ja ilmeisesti lähtivät heidän mukanaan talosta, kun ei vielä iltapäivälläkään löytynyt yhtään vapaata laturia.
Ilahduttavaa oli se välittömyys ja mutkattomuus, jolla potilasta kohdeltiin.
Mikä minusta, puoli vuosisataa vanhoillisessa Keski-Euroopassa asuneesta ihmisestä oli ilahduttavaa, oli se välittömyys ja mutkattomuus, jolla potilasta kohdeltiin. Ei minulla ole koskaan ennen ollut tarvetta turvautua Suomen terveydenhoitolaitoksen apuun, Wienin sairaalalaitoksen ja sen tavat kyllä tunnen. Siellä aikuista naista puhutellaan – istu ja pala! – sanoilla “gnädige Frau“ eli “armollinen rouva“, tai jos hänellä on takanaan opintoja, hän on “Frau Magister“, kenties jopa “Frau Doktor“. (Frau Doktor hän on myös siinä tapauksessa, että hänen miehensä on tohtori, vaikka hän itse ei sitä olisi!)
Suomessa potilasta sinutellaan, siellä olin niin Tampereella kuin Ruovedelläkin, jonne pääsin illansuussa, yksinkertaisesti Maija, joka oli sairastunut ja tarvitsi hoitoa. Ei siinä titteleitä kyselty, ja arvatenkin on hoito sen vuoksi täsmälleen samanlaista, oli sitten kyseessä mökin mummo tai joku korkea-arvoinen virkamies. Sairas mikä sairas.
Miten päättäjät ovat päässeet sellaiseen diktatooriseen asemaan, ettei heidän enää tarvitse kuunnella kansalaisia, joita heidän päätöksensä koskevat?
Jännittyneenä seuraan, miten Ruoveden vuodeosastolle ja terveysasemalle käy. Miksi näistä asioista ovat päättämässä ihmiset, joilla ei näytä olevan mitään käytännön kokemusta alalta, jonka toiminnasta he ovat vastuussa? Miksi demokraattisessa maassa eivät enää ihmiset itse saa päättää omista asioistaan ja paikallisista instituutioista? Miten päättäjät ovat päässeet sellaiseen diktatooriseen asemaan, ettei heidän enää tarvitse kuunnella kansalaisia, joita heidän päätöksensä koskevat?
Olenko minä itse aivan ulalla, kun kyselen tällaista?
Wien 8.2.2024