Olin hil­jat­tain Wie­nin Phil­har­mo­nik­ko­jen sun­nun­tai­aa­mu­päi­vän ma­ti­ne­a­kon­ser­tis­sa, ja se on mai­nit­ta­va ta­paus sen ta­kia, et­tei nii­hin kon­sert­tei­hin noin vain lip­pu­ja saa: suu­rin osa pai­kois­ta on sar­ja­lip­pu­ja, jot­ka on va­rat­tu sään­nöl­li­sil­le Mu­sik­ve­rei­nin kan­ta­jä­se­nil­le, ja ne me­ne­vät pe­rin­tö­nä per­heis­sä, uu­sia tus­kin on ja­os­sa. Jos paik­ko­ja on va­paa­na, ne ovat kal­lii­ta ja me­ne­vät kuin kuu­mil­le ki­vil­le.

Tyt­tä­re­ni ys­tä­vät­tä­rel­lä Ni­kil­lä on mie­hen­sä pe­rin­tö­nä saa­ma sar­ja­lip­pu, ja el­lei mies it­se jos­tain syys­tä pää­se kon­sert­tiin, niin Niki soit­taa mi­nul­le ja mi­nä­hän olen val­mis mil­loin ta­han­sa käyt­tä­mään ti­lai­suut­ta hy­väk­se­ni.

Täl­lä ker­taa or­kes­te­ria joh­ti mi­nul­le ai­van tun­te­ma­ton Lo­ren­zo Vi­ot­ti. En ole mi­kään suu­ri mu­sii­kin asi­an­tun­ti­ja, jo­ten ajat­te­lin, et­tä tämä or­kes­te­rin­joh­ta­jan nimi on vain jää­nyt mi­nul­ta huo­maa­mat­ta. Mut­ta ei: hän esiin­tyi to­si­aan en­sim­mäi­sen ker­ran Wie­nis­sä or­kes­te­rin edes­sä. Oh­jel­mas­sa oli Rims­ki-Kor­sa­ko­win, Rach­ma­ni­no­win ja Dvo­ra­kin mu­siik­kia, ei mi­tään hil­jais­ta me­di­taa­ti­o­mu­siik­kia, vaan to­del­la or­kes­te­rin täyt­tä re­kis­te­riä vaa­ti­vaa. Ja or­kes­te­rin joh­ta­ja, nuo­ri mies, ot­ti or­kes­te­ris­ta ir­ti kai­ken, sil­tä mi­nus­ta tun­tui. Sa­mal­la hän sai suo­ri­te­tuk­si aa­mu­voi­mis­te­luoh­jel­man­sa, ku­ten vä­li­a­jal­la Ni­kil­le huo­mau­tin: hän ei tyy­ty­nyt käyt­tä­mään vain kä­si­ään, ku­ten useim­mat or­kes­te­rin­joh­ta­jat, vaan työl­lis­ti koko krop­pan­sa var­sin te­hok­kaas­ti.

Yhä vie­lä sy­dä­me­ni hy­päh­tää, kun suo­ma­lai­nen tai­tei­li­ja saa ar­vos­tus­ta tääl­lä Wie­nis­sä.

Wie­ni­läi­nen var­sin nir­so­na tun­net­tu kon­sert­tiy­lei­sö ot­ti tu­lok­kaan suo­pe­as­ti vas­taan ja osoit­ti sen rai­vok­kail­la ap­lo­deil­la. Her­ra Vi­ot­ti oli vä­sy­nyt ei­kä myön­ty­nyt yh­teen­kään yli­mää­räi­seen kap­pa­lee­seen, mut­ta jou­tui tu­le­maan ker­ran toi­sen­sa jäl­keen kiit­tä­mään suo­si­o­no­soi­tuk­sis­ta. Lo­pul­ta hän vil­kut­ti sen mer­kik­si, et­tä riit­tää, lo­pet­ta­kaa jo, ja ylei­sö al­koi vä­hi­tel­len va­lua etei­seen ja or­kes­te­rin soit­ta­jat omiin ti­loi­hin­sa. Mut­ta in­nok­kaim­mat kuu­li­jat jat­koi­vat ap­lo­de­ja, niin et­tä joh­ta­jan piti vie­lä ker­ran tul­la ter­veh­ti­mään hei­tä. Mois­ta en ole kos­kaan kon­ser­tis­sa ko­ke­nut!

Luin sit­ten seu­raa­van päi­vän leh­des­tä var­sin kiit­tä­vän kon­sert­ti­ar­vos­te­lun, jos­sa Lo­ren­zo Vi­ot­tia vei­kat­tiin uu­dek­si, nou­se­vak­si täh­dek­si ja ase­tet­tiin hä­net Klaus Mä­ke­län rin­nal­le, Mä­ke­lä on ni­mit­täin ke­vään ja al­ku­ke­sän ai­ka­na esiin­ty­nyt use­am­man­kin ker­ran Wie­nis­sä ja saa­nut hän­kin hy­vän vas­taa­no­ton. To­sin on vä­hän ih­me­tel­ty sitä, mi­ten mon­ta or­kes­te­ria eri puo­lil­la maa­il­maa yk­si mies, ol­koon­kin et­tä tämä on nuo­ri ja ener­gi­nen, pys­tyy joh­ta­man.

Ja mi­nua hu­vit­ti: yhä vie­lä sy­dä­me­ni hy­päh­tää, kun suo­ma­lai­nen tai­tei­li­ja saa ar­vos­tus­ta tääl­lä Wie­nis­sä, mu­sii­kin me­kas­sa. Yhä vie­lä!

Wien 7.7.2024