Vii­me per­jan­tai­na, 24.tou­kuu­ta., poi­min tä­män sa­to­kau­den en­sim­mäi­set mul­pe­rit ja kei­tin ne hil­lok­si. Ne oli­vat suu­ria möyk­ky­jä, al­ku­ke­sä on tääl­lä ol­lut sa­tei­nen. Kos­kaan en­nen en ole näin ai­kai­sin voi­nut mul­pe­rei­ta ke­rä­tä, ke­vät tuli tänä vuon­na his­to­ri­al­li­sen ai­kai­sin. Jän­ni­tin puu­ni ku­kin­nan puo­les­ta, kun sa­maan ai­kaan tuli vie­lä hal­la­öi­tä, mut­ta il­mei­ses­ti ku­kat ei­vät ole ko­vin hal­la­nar­ko­ja, sato näyt­tää run­saal­ta.

Mar­jat kyp­sy­vät vä­hi­tel­len pa­rin vii­kon ku­lu­es­sa ja pu­toi­le­vat kyp­si­nä her­käs­ti maa­han. Poi­mies­sa on pi­det­tä­vä ke­räi­ly­as­tia ok­san al­la, muu­ten osa sa­dos­ta me­nee si­vu­suun. Poi­mi­mi­nen on haus­kaa, kun voi ku­mar­te­lun si­jas­ta kur­ko­tel­la, mut­ta sa­mal­la se on kink­kis­tä: juu­ri kun ta­voit­te­let jo­tain me­he­vää mar­jaa, vii­si sen vie­res­sä kil­lu­vaa pu­to­aa maa­han et­kä ta­kuul­la löy­dä nii­tä nur­mi­kos­ta. Raa­ko­ja tai puo­li­kyp­siä ei voi poi­mia, ne ei­vät ir­toa ka­ras­taan. Niil­lä on luon­net­ta, sa­non ai­na, ne tie­tä­vät ai­kan­sa.

Kun han­kin tä­män ta­lon Un­ka­ris­ta vuon­na 1994, mi­nul­la ei ol­lut aa­vis­tus­ta­kaan, mikä on mul­pe­ri­puu. Nii­tä näyt­ti ole­van mel­kein joka ta­lon puu­tar­has­sa ja ne reu­nus­ta­vat teit­ten var­sia. Naa­pu­ri­ni se­lit­ti mi­nul­le, et­tä sota-ai­ka­na nii­tä is­tu­tet­tiin sii­nä tar­koi­tuk­ses­sa, et­tä jo­kai­nen voi­si ke­hit­tää it­sel­leen pie­nen si­vu­bis­nek­sen hoi­vaa­mal­la silk­ki­per­ho­sia tai pa­rem­min­kin niit­ten touk­kia, jot­ka kää­riy­ty­vät mul­pe­ri­puun leh­tiin. Touk­kien ko­te­lois­ta saa­tiin silk­kiä, jota tar­vit­tiin las­ku­var­jo­jen tuo­tan­toon. Bis­ne­si­dea ei tain­nut ko­vin hy­vin ot­taa tul­ta, mut­ta mul­pe­ri­puut jäi­vät ky­lään.

Kai­ken tie­tä­vä naa­pu­ri­ni se­lit­ti, et­tei mul­pe­ri­puun kar­hun­va­tuk­kaa muis­tut­ta­via mar­jo­ja voi syö­dä ja aluk­si minä us­koin hän­tä. Ei­vät ne myr­kyl­li­siä ole, mut­ta maut­to­mia, hän se­lit­ti. Vas­ta vä­hän myö­hem­min luin jos­ta­kin, et­tä mul­pe­rit ne vas­ta ter­veel­li­siä ovat, oi­ke­aa su­per­foo­dia ny­ky­suo­mek­si sa­not­tu­na. Ma­kei­ta ne ovat, täy­sin ha­pot­to­mia, mut­ta kun li­sään hil­lo­kei­tok­see­ni vä­hän sit­ruu­na­hap­poa, saan var­sin oi­val­lis­ta hil­loa, jota li­sään aa­mu­mys­lii­ni. Ys­tä­vä­pii­ris­sä­ni­kin on muu­ta­mia mul­pe­ri­fa­ne­ja, joil­le hil­lo­purk­ki sil­loin täl­löin on ter­ve­tul­lut.

Kol­me­kym­men­tä vuot­ta sit­ten, kun tu­tus­tuin mul­pe­ri­puu­hun, ei ol­lut mah­dol­lis­ta ot­taa goog­laa­mal­la sel­vää, mikä mul­pe­ri oi­ke­as­taan on ja mit­kä sen omi­nai­suu­det. Nyt sen tein, ja goog­le ker­too seu­raa­vaa:

Mul­pe­ri on to­del­la ra­vin­ne­ri­kas mar­ja, se si­säl­tää eri­tyi­sen run­saas­ti C-vi­ta­mii­nia, kal­siu­mia ja rau­taa. Se on run­sas­kui­tui­nen ja sii­nä on pal­jon pro­tei­i­nia. Mus­tat mul­pe­rit si­säl­tä­vät enem­män an­ti­ok­si­dant­te­ja kuin kul­tai­set su­ku­lai­sen­sa. Mar­jat si­säl­tä­vät myös po­ly­fe­no­lei­ta ja fla­vo­noi­de­ja, jot­ka puo­lus­ta­vat ke­ho­am­me va­pail­ta ra­di­kaa­leil­ta. Mul­pe­ri on­kin hy­vin suo­sit­tu na­pos­tel­ta­va hy­vin­voin­ti­aan ak­tii­vi­ses­ti yl­lä­pi­tä­vien ih­mis­ten kes­kuu­des­sa.

Ei sit­ten muu­ta kuin ulos puu­tar­haan tut­ki­maan, oli­si­ko uu­sia mul­pe­rei­ta kyp­sy­nyt vai on­ko vii­me yön rank­ka­sa­de ti­put­ta­nut ne kaik­ki maa­han.

Várba­log 26.5.2024