“In Pra­ter blüh´n wie­der die Bä­u­me“ eli Pra­te­ris­sa – se on Wie­nin Lin­nan­mä­ki – kuk­ki­vat taas puut, lau­le­taan Itä­val­las­sa tä­hän ai­kaan.

Mut­ta ei tar­vit­se men­nä Pra­te­riin näh­däk­seen kuk­ki­via pui­ta, nii­tä on nyt var­sin­kin tääl­lä Un­ka­ris­sa niin run­saas­ti, et­tä on hau­kot­ta­va hen­keä kai­ken sen kau­neu­den kes­kel­lä. Täl­lä het­kel­lä ne puut ovat val­koi­se­na vaah­to­na kuk­ki­via akaa­si­oi­ta, tänä vuon­na niit­ten ku­kin­ta on ta­val­lis­ta­kin run­saam­pi. He­vos­kas­tan­jien ku­kin­ta al­kaa ol­la lo­puil­laan, mut­ta sel­jat aloit­te­le­vat. Ke­vät täyn­nä kuk­ki­via pui­ta, jo­kai­nen vuo­rol­laan.

Ke­vät tuli tänä vuon­na näil­le le­veyk­sil­le – Itä­val­taan ja Un­ka­riin – ai­kai­sin. Ome­na-, krii­ku­na-, per­sik­ka- ja kir­sik­ka­puut ryöp­säh­ti­vät vil­liin ku­kin­taan jo maa­lis­kuun lo­pul­la, ei­kä se vält­tä­mät­tä ole on­nel­lis­ta, kos­ka sil­loin tu­lee vie­lä var­mas­ti kyl­miä jak­so­ja, jol­loin me­hi­läi­set ei­vät len­nä pö­lyt­tä­mäs­sä ku­kin­to­ja, pak­ka­söi­tä­kin saat­taa tul­la, ja ne pa­lel­lut­ta­vat hen­not he­del­mien alut, niin et­tä ne tip­pu­vat maa­han. Juu­ri näin kävi tänä vuon­na; he­del­mä­tar­hu­rit pel­kää­vät me­net­tä­neen­sä ai­na­kin osan sa­dos­taan ja mi­nä­kin kul­jen ute­li­aa­na krii­ku­na­met­sis­sä ja tark­kai­len, mi­ten on käy­nyt. Mi­nul­le me­hu­jen ja hil­lo­jen te­ke­mi­nen on har­ras­tus, ei mi­nun elan­to­ni sa­don run­sau­des­ta ole kiin­ni, mut­ta sil­ti ilah­dun, jos he­del­mä­sa­to on run­sas.

Ke­vät täyn­nä kuk­ki­via pui­ta, jo­kai­nen vuo­rol­laan.

Kuk­kia, kuk­kia, kuk­kia, nii­tä on tänä ke­vää­nä riit­tä­nyt. En muis­ta koko 30-vuo­ti­sen Un­ka­ris­sa-olo­ni ai­ka­na näin run­saas­ti kuk­ki­vaa ke­vät­tä. Tai eh­kä kuk­kien run­saus vain he­rät­ti mi­nut tal­vi­hor­rok­ses­ta, jos­sa ai­van il­mei­ses­ti olin tal­vel­la. Jo tam­mi­kuun lo­pul­la lu­mi­kel­lot ute­li­aim­pi­na pis­tä­vät nok­kan­sa mul­las­ta, ja koh­ta ovat nur­mi­kot tum­man­si­nis­ten tuok­suor­vok­kien pei­tos­sa – lun­ta ei tääl­lä ole enää mo­neen vuo­teen tal­vel­la ol­lut. Sit­ten tu­le­vat kroo­kuk­set ja koh­ta myös nar­sis­sit ja kaik­ki niit­ten su­ku­lai­set. Tulp­paa­nit ja hy­a­sin­tit seu­raa­vat vii­veel­lä ja sit­ten on ii­ris­ten vuo­ro.

Pää­si­äi­sek­si puh­ke­a­vat puu­tar­ha­ni kär­si­mys­puut vi­o­le­tin­pu­nai­seen kuk­kaan, se on ko­mea näky, leh­tiä niis­sä puis­sa ei vie­lä sii­hen ai­kaan ole; puut ovat kuin tu­les­sa. An­ger­vot ja tuo­met pi­tää ne­kin muis­taa, ja kie­lot, lu­mi­pal­lo­pen­sas. Ja ruu­sut. Ruu­sut yrit­tä­vät ne­kin jo pa­ras­taan, mi­nun ruu­su­kaa­re­ni on ky­län kuu­lui­sa! Ja pi­o­nit…

En tie­dä, kuin­ka kau­an tätä ta­loa jak­san hoi­taa, ja eh­kä juu­ri se tie­to, et­tä tämä ke­vät saat­taa ol­la vii­mei­nen tääl­lä, saa mi­nut to­del­la naut­ti­maan kuk­kien tul­vas­ta. Olen jo pit­kään suun­ni­tel­lut ta­los­ta luo­pu­mis­ta, mut­ta joka ke­vät mi­nul­le tu­lee sama tun­ne: ei vie­lä! Tai sit­ten ke­vät juu­ri tänä vuon­na on ta­val­lis­ta­kin run­saam­pi, kuka tie­tää.

Mut­ta kuk­ki­kaa, ruu­sut, kuk­ki­kaa! Kun tu­lee oi­kea kesä ja hel­teet, et­te enää jak­sa kuk­kia, nyt on se ai­ka, oi­kea kuk­kien ai­ka!