Au­rin­koi­nen päi­vä, ajan Un­ka­rin ko­ti­ky­läs­tä­ni Várba­lo­gis­ta naa­pu­ri­ky­lään János­so­mor­jaan neu­vo­tel­lak­se­ni Ve­ro­ni­can, au­to­me­kaa­ni­kon kans­sa ke­sä­ren­kait­ten vaih­dos­ta au­toon. Ky­län lä­hel­lä tien va­sem­mal­la puo­lel­la on pie­ni män­nik­kö, ja sen koh­dal­la hil­jen­nän ny­ky­ään au­to­maat­ti­ses­ti vauh­tia ja tut­kin kat­sel­la­ni pus­kia ja puit­ten alus­to­ja. Ai­voi­hi­ni on et­sau­tu­nut kuva tal­vi­sel­ta mat­kal­ta sa­mal­la tiel­lä, muis­tan sen joka ker­ta met­si­kön ohi aja­es­sa­ni. On­nek­si en ol­lut au­tos­sa yk­sin sil­loin tal­vel­la.

Jo kau­kaa näin met­si­kön reu­nas­sa tien lai­dal­la suu­ria mus­tia möyk­ky­jä.

– Mitä nuo möy­kyt ovat? Suu­ria pe­to­lin­tu­ja?, ih­met­te­lin mat­ka­seu­ral­le­ni ja hil­jen­sin vauh­tia näh­däk­se­ni, mis­tä oli ky­sy­mys. Mut­ta kun pää­sin “möyk­ky­jen“ koh­dal­le, ne oli­vat ka­don­neet. Tai ei­vät ne ko­ko­naan hä­vin­neet ol­leet, ne vain oli­vat siir­ty­neet kau­em­mas met­sik­köön. Ja ne oli­vat ih­mi­siä, tum­miin vaat­tei­siin pu­keu­tu­nei­ta kyy­ris­ty­nei­tä mie­hiä, vii­si tai kuu­si. Pa­ko­lai­sia!

Un­ka­ri tun­ne­taan sii­tä, et­tei se an­na pa­ko­lai­sil­le oles­ke­lu­lu­paa. Ei mak­sa vai­vaa edes yrit­tää. Siis­pä pa­ko­lais­ten ai­noa mah­dol­li­suus on pääs­tä ra­jan yli Itä­val­lan puo­lel­le, siel­lä heil­lä saat­taa – ai­na­kin te­o­ri­as­sa – ol­la on­nea, mah­dol­li­suus ole­ke­lu­lu­paan.

Itä­val­lan ja Un­ka­rin vä­li­nen raja kul­kee noin ki­lo­met­rin pääs­sä ky­lä­ties­tä. Ava­rien pel­to­au­keit­ten vä­lis­sä on muu­ta­ma pa­rin­kym­me­nen met­rin le­vyi­nen alue pui­ta ja pen­sai­ta, niin et­tei­vät tuu­let ja tuis­kut – en­nen oli tääl­lä nii­tä­kin tal­vi­sin – pää­se pu­hal­ta­maan hal­ki laa­jo­jen au­keit­ten. Juu­ri täl­lai­nen pus­kik­ko on tien oi­ke­al­la puo­lel­la, ja sii­hen oli joku jät­tä­nyt pa­ko­lais­jou­kon, ra­has­ta­nut jo­kai­sen ja sa­no­nut, et­tä kun tuos­ta juok­set­te suo­raan Itä­val­lan puo­lel­le, olet­te tur­vas­sa. Näin ar­ve­len.

Pa­ko­lai­sia pe­lä­tään täs­sä ra­ja­ky­läs­sä ai­van kuin he oli­si­vat am­pu­maan val­mii­ta vi­hol­li­sia. Ky­län ka­tu­jen var­rel­la ole­vis­ta puis­ta, eten­kin kuu­sis­ta, kar­si­taan ala­ok­sat, “et­tei­vät pa­ko­lai­set pää­se pii­lou­tu­maan puit­ten al­le“. Sur­ke­an nä­köi­siä kuu­sia, alim­mat ok­sat pa­rin met­rin kor­keu­del­la maas­ta. Ab­sur­dia on se, et­tä asia on täy­sin päin­vas­tai­nen: pa­ko­lai­set pel­kää­vät ky­lä­läi­siä, ei­hän voi kos­kaan tie­tää, kuka il­moit­taa po­lii­sil­le näh­neen­sä tiel­lä täy­sin tun­te­mat­to­man hah­mon. En us­ko, et­tä Itä­val­lan puo­lel­le suun­nis­ta­vat pa­ko­lai­set edes tu­le­vat ky­lään, kyl­lä he py­syt­te­le­vät var­muu­den vuok­si puit­ten ja pen­sait­ten suo­jis­sa.

It­se ajan ny­ky­ään Itä­val­lan puo­lel­le pie­nen raja-ase­man kaut­ta Al­bert­kasmér­puz­tas­sa. Siel­lä sei­soo vah­dis­sa pari itä­val­ta­lais­ta ra­ja­mies­tä, mut­ta he tun­te­vat au­to­ni, niin et­tei mi­nun juu­ri kos­kaan tar­vit­se näyt­tää pa­pe­rei­ta­ni. Jo­no­ja ei ole, mi­nut ja useim­mat muut­kin vin­ka­taan mut­kat­to­mas­ti eteen­päin. Jos­kus näen pie­nen ra­ja­mö­kin ku­peel­la kyy­höt­tä­vän muu­ta­mia ih­mi­siä, pa­ko­lai­sia, nii­tä, jot­ka ovat on­nis­tu­neet pää­se­mään Itä­val­lan puo­lel­le. Mie­les­sä­ni toi­von heil­le on­nea tur­va­pai­kan ha­ke­misp­ro­ses­sis­sa!