20 pennin hedelmämerkkareita
Vinhan Kirjakaupan viimeisenä aukiolopäivänä muistelin eräälle kahvittelukumppanille, kuinka pikkupoikana ihmettelin miksi kirjakaupassa käydessä ei tarvinnut ostoksia koskaan maksaa.
Tupu tai Pirkko kirjasi ostokset pieneen vihkoon ja sillä hyvä. Isä ilmeisesti kävi ne joskus maksamassa, koska sama tapa jatkui viimeiseen aukiolopäivään asti.
Kirjakauppa-asiointien muistelu avasi monta muistojen lokeroa lapsuusajan kirkonkylän yrityksistä ja niissä palvelleista ihmisistä.
En ollut lapsena lainkaan päiväkodissa hoidossa. Päiväni kuluivat joko bussin kyydissä isän tai muiden kuljettajien seurana tai isän kanssa firman asioita joko kotitoimistolla tai kylillä hoitaen. Isän kanssa kävimme lähes joka päivä ainakin kahdessa paikassa; Puntarissa ruokaostoksilla ja Säästöpankissa pankkiasioilla.
Severiltä Puntarin lihatiskiltä ostettiin palvikinkkua ja kylmäkaapista banaanijugurttia. Minulle kelpasi banaanijugurteista vain se, jossa kannen kuvassa banaanit olivat kaivurin kauhan näköisessä asetelmassa, koska siinä jugurtissa ei ollut möykkyjä. Jälkeenpäin olen kuullut, että Puntarin tytöt meinasivat välillä hermostua, kun minulle ei kelvannut muu kuin tuo ”kauhajugurtti”.
Pikkupoikana ihmettelin miksi kirjakaupassa käydessä ei tarvinnut ostoksia koskaan maksaa.
Puntarista yleensä menimme Säästöpankkiin maksamaan laskut ja tallettamaan linjavuoroilta kertyneet kolikot. Jännitystä aiheutti se, täsmäsikö pankin kolikkokoneen tulos isän kanssa kotona laskettuun summaan. Yleensä täsmäsi. Pankin naiset, Anja, Maire, Helena, Riitta ja monet muut tulivat tutuksi ja aina välillä pikku-Anssi sai mukaan jotain pientä säästöpankkiaiheista tavaraa.
Aika pienenä uskaltauduin jo yksinkin asioille. Omatoimisuus aloitettiin pehmeällä laskulla ostosreissuilla kotitalon naapurissa sijainneelle BP:n huoltoasemalle, vai olikohan se jo Union. Ruohonleikkuriin haettiin bensaa, eikä taaskaan tarvinnut rahaa, koska ostokset merkittiin täälläkin muistivihkoon. Myös Vilenin kauppa sijaitsi turvallisella etäisyydellä ja sieltä kavereiden kanssa haettiin herkuiksi kreemimunkkeja. Tapa jatkui lukion koulumatkoihin asti.
Toivo E.:n kelloliikkeessä patterinvaihtoa odotellessa oli hauska tutkia, oliko kaikki seinällä olleet kellot samassa ajassa. Aina olivat. Katilta valmiita valokuvia noutaessa jännitettiin, mahtoiko filmi ollut valottunut ja kuvat menneet pilalle, kun kameran takakansi oli vahingossa reissussa auennut. Joskus oli.
Vieläkin muistan miltä tuoksui apteekissa, kirjakaupassa tai Mikon pajassa...
Makean nälkään haettiin R-kioskin Raililta 20 pennin hedelmämerkkareita. Mustista merirosvokarkeista en ole koskaan pitänyt. Joskus koulusta tullessa poikettiin Anitalla, koska sieltä sai irtokarkit puolet edullisemmin, 10 pennillä. Hannulta haettiin Sonyn beta-videonauhuri ja jokaisten olympialaisten aikaan uusi televisio.Timolta ja myöhemmin Paavolta ostettiin urheiluvälineet, paitsi polkupyörä ostettiin mäen päältä Mikolta.
Huikea määrä ihmisiä, yrittäjiä ja kauppiaita on jäänyt kylän raitilta mieleen. Vieläkin muistan miltä tuoksui apteekissa, kirjakaupassa tai Mikon pajassa, miltä näytti kukkakaupassa, kun se vielä toimi Ritoniemen sivurakennuksessa. Suuri osa lapsuuden ajan asiakaspalvelijoista on jo siirtynyt taivaallisen tiskin taakse, eikä kaikkia yrityksiäkään enää ole. Kylän raitti on onneksi edelleen lähes täynnä yrityksiä ja uusia muistoja syntyy joka päivä, hyvä niin.