Me asi­a­kas­pal­ve­lu­teh­tä­vis­sä työs­ken­te­le­vät tie­däm­me jo aa­mul­la ai­na­kin yh­den pu­hee­nai­heen, jos­ta tu­lem­me päi­vän ai­ka­na asi­ak­kai­den kans­sa kes­kus­te­le­maan; sään. Se on help­po ja tur­val­li­nen ai­he aloit­taa kes­kus­te­lu ke­nen ta­han­sa kans­sa tie­tä­mät­tä kans­sa­kes­kus­te­li­jan po­liit­tis­ta tai mi­tään muu­ta­kaan mie­li­pi­det­tä. Sääs­tä har­voin saa­daan niin ko­vaa kiis­taa ai­kai­sek­si, et­tä ku­kaan ko­vin pa­has­ti miel­tään pa­hoit­tai­si.

Sääl­lä on suu­ri vai­ku­tus ih­mis­ten mie­li­a­loi­hin.

Ai­na ei sääs­tä kes­kus­te­lu mene ihan nap­piin. Va­jaa kol­me­kym­men­tä vuot­ta sit­ten ar­mei­jas­sa sain yh­te­nä vii­kon­lop­pu­na teh­tä­väk­se­ni ha­kea vir­ka-Saa­bil­la erään vie­raan up­see­ri­ker­hol­le pa­tal­joo­nan ko­men­ta­jan syn­ty­mä­päi­vä­juh­lil­le. Sii­nä hie­nos­sa syys­päi­vän au­rin­gon­pais­tees­sa ajel­les­sa­ni to­kai­sin ta­ka­pen­kil­lä is­tu­val­le juh­la­vie­raal­le: ”On­pas kyl­lä hie­no keli syn­ty­mä­päi­vä­juh­lil­le”.

Tä­män jäl­keen nuo­ri ali­ker­sant­ti Man­ni­nen sai­kin kuul­la kym­me­nen mi­nuu­tin lu­en­non, mikä ero on ke­lil­lä ja sääl­lä. Hiih­to­ke­li voi kuu­lem­ma ol­la, mut­ta ei syn­ty­mä­päi­vä­ke­liä. Nämä mi­nuu­tit jäi­vät ikui­ses­ti mie­leen. Ai­van kuin oli­si kuun­nel­lut ar­kis­tos­ta 1960-lu­vun olym­pi­a­ki­so­jen hiih­to­mat­kan se­los­tus­ta, oli­han va­lis­ta­ja­ni yk­si le­gen­daa­ri­nen Ylen ur­hei­lu­se­los­ta­ja, jol­le ke­lis­tä ja sääs­tä pu­hu­mi­nen oli tut­tu ai­he vuo­si­kym­men­ten ajal­ta.

Sääl­lä on suu­ri vai­ku­tus ih­mis­ten mie­li­a­loi­hin. Au­rin­koi­sel­la il­mal­la hymy on her­kem­mäs­sä kuin los­kas­sa räm­pies­sä. Vii­mei­sen kah­den vuo­den ai­ka­na ko­ro­nan ku­rit­ta­es­sa, on on­nek­si edes sään hal­ti­ja mei­tä hel­li­nyt. Ke­sät ovat ol­leet kun­non ke­siä ja tal­vet kun­non tal­via run­sai­ne han­ki­neen. Oli­si­ko esi­mer­kik­si ko­ti­maan­mat­kai­lu ja luon­to­ret­kei­ly saa­nut sel­lais­ta suo­si­o­ta kuin nyt ovat saa­neet, jos kak­si vuot­ta oli­si tul­lut koko ajan rän­tää lon­ke­ron vä­ri­sel­tä tai­vaal­ta?

Eni­ten sää on kui­ten­kin asen­ne­ky­sy­mys.

Myös meil­le yrit­tä­jil­le on sääl­lä suu­ri mer­ki­tys, ai­na­kin val­ta­o­sal­la toi­mi­a­lois­ta. Jää­te­lö­kaup­pi­aan pa­kas­ti­met jää­vät kyl­mi­nä ke­si­nä täy­teen, sa­moin kuin suk­si­kaup­pi­aan va­ras­tot vä­hä­lu­mi­se­na tal­ve­na. Bus­si­mat­kus­ta­jil­la, ai­na­kin ly­hy­em­mil­lä mat­koil­la, pol­ku­pyö­rä kor­vaa kau­nii­na päi­vi­nä bus­si­kyy­din, kun taas huo­noil­la ke­leil­lä jopa van­nou­tu­nein au­toi­li­ja saat­taa pää­tyä bus­si­vuo­ron mat­kus­ta­jak­si. Sää on­kin yk­si yrit­tä­mi­sen ris­ki­te­ki­jä, jo­hon on usein ai­ka vai­kea va­rau­tua.

”Iha­naa, kun sa­taa!”

Eni­ten sää on kui­ten­kin asen­ne­ky­sy­mys. Omal­la asen­teel­laan pys­tyy hel­pos­ti pi­laa­maan tai pe­las­ta­maan sekä oman, et­tä var­sin­kin tois­ten päi­vän. Täs­tä­kin esi­merk­ki omil­ta reis­suil­ta. Olin läh­dös­sä vie­mään bus­si­las­til­lis­ta vä­keä si­sä­ve­si­ris­tei­lyl­le ja ke­sä­te­at­te­riin Kes­ki-Suo­meen. Aa­mul­la Tam­pe­reel­ta mat­kaan läh­ties­sä sa­toi kaa­ta­mal­la vet­tä. Mil­tei jo­kai­nen mat­kus­ta­ja oli naa­ma mut­rul­laan bus­siin nous­tes­saan ja sa­noi jo­tain ne­ga­tii­vis­ta sääs­tä. Kun muu­ta­man kym­me­nen ker­taa olin kuun­nel­lut sa­mat va­li­tuk­set, al­koi jo hie­man po­tut­ta­maan. Kun­nes Ruo­ve­del­tä tuli kyy­tiin ku­ru­lai­nen van­ha rou­va, jon­ka kans­sa olin reis­san­nut jo pik­ku­po­jas­ta läh­tien. Hän nou­si bus­siin ja kes­ki­käy­tä­vän etuo­sas­ta to­kai­si kuu­lu­vaan ää­neen mi­nul­le ja koko bus­si­kuor­mal­le: ”Iha­naa, kun sa­taa!” ja hy­myi­li pääl­le. Kaik­ki mat­kus­ta­jat re­pe­si­vät nau­ra­maan. Sil­loin tie­sin, et­tä täs­tä tu­lee hyvä päi­vä.

Keu­ruun jäl­keen tai­vas avau­tui ja koko lop­pu­päi­vän oli niin kau­nis ke­sä­päi­vä, kuin Suo­mes­sa vain voi ol­la. Au­rin­ko hy­myi­li meil­le ja me sil­le.