Maa­il­man niin sa­no­tuis­ta suu­ris­ta il­mi­öis­tä yk­si kum­mal­li­sim­mas­ta on muo­ti. Kuin­ka jos­sain, tai jol­lain voi ol­la niin pal­jon val­taa, et­tä pys­tyy sa­no­maan, mikä väri on nyt in, tai mis­tä koh­taa hou­su­ja ja mek­ko­ja pi­tää löy­sen­tää, tiu­ken­taa tai mit­taa muut­taa ja pi­tää­kö ol­la isot, vai lui­rut ol­ka­päät ja pit­kät vai ly­hy­et kau­luk­set.

Sen ver­ran on iän ta­kia ker­ty­nyt ko­ke­mus­ta, et­tä on oma­koh­tai­ses­ti elet­ty läpi jo mon­ta­kin muo­ti-il­mi­ö­tä ja osa var­maan jo toi­seen ker­taan­kin, ku­ten sil­mä­la­seis­sa. Ai­koi­naan ne piti ol­la niin suu­ret, et­tä pai­noi­vat ne­nän lyt­tyyn ja ma­ka­si­vat koko ajan hi­os­ta­vas­ti pos­kel­la. La­se­ja ei tar­vin­nut kä­sin nos­taa, riit­ti kun hy­myi­li, niin la­sit nou­si­vat ylös ot­saa vas­ten. Sit­ten yh­täk­kiä nii­den piti ol­la­kin mah­dol­li­sim­man pie­net ja nyt on vuo­ros­sa taas suu­ret. Minä voi­sin muo­din ni­mis­sä lait­taa ne 50 vuot­ta van­hat la­sit taas pää­hä­ni, mut­ten lai­ta, kun ei nis­ka tai­tai­si enää kes­tää.

On oma­koh­tai­ses­ti elet­ty läpi jo mon­ta­kin muo­ti-il­mi­ö­tä ja osa var­maan jo toi­seen ker­taan­kin.

Far­kut oli­vat mi­nun nuo­ruu­des­sa niin tiu­kat, et­tä ne pe­sun jäl­keen piti ve­tää jal­kaan vie­lä kos­tei­na ol­les­saan. Lat­ti­al­le ma­kaa­maan ja vä­ki­sin vaan kis­ko­en nap­pi kiin­ni. Se oli ai­noa mah­dol­li­suus pääs­tä hou­sui­hin, jot­ka oli­vat kui­va­na ai­na­kin yh­tä nu­me­roa lii­an pie­net. Hou­sut oli­vat pol­veen as­ti ää­rim­mäi­sen tiu­kat ja sii­tä alas­päin kuin sa­de­viit­taa. Mitä suu­rem­pi leu­hu, sitä muo­dik­kaam­pi, joka piti ol­la vie­lä niin pit­kä, et­tei kä­vel­les­sä ken­gät nä­ky­neet.

Ei men­nyt mon­taa vuot­ta, kun far­kun lah­keen piti jat­kua ai­van pil­li­nä alas saak­ka.

Nuor­ten ja­lat oli­vat sii­nä muo­ti-il­mi­ös­sä niin riu­ku­ja, et­tä Ben­ny Hill jo sa­noi, et­tä en­nen van­haan noin lai­han ja­lan näh­des­sään, oli sii­hen ai­na kiin­ni­tet­ty vies­ti.

Viit­ta­si tie­tys­ti kir­je­kyyh­ky­jen rui­pe­lo­kint­tui­hin.

Kyös­tin kans­sa mo­nes­ti on kers­kail­tu, kuin­ka ol­tiin ai­koi­naan muo­dik­kai­ta en­nen kuin se oli muo­ti­a­kaan. Me kul­jet­tiin rik­ki­näi­sis­sä hou­suis­sa, kun muil­la oli eh­jät.

Sit­ten kun meil­lä oli eh­jät hou­sut, niin oli­kin muo­di­kas­ta kul­kea rik­ki­näi­sis­sä.

Me kul­jet­tiin rik­ki­näi­sis­sä hou­suis­sa, kun muil­la oli eh­jät.

Van­hois­sa elo­ku­vis­sa saa ihas­tel­len kat­soa, kuin­ka nai­set käyt­ti­vät en­nen hie­no­ja hat­tu­ja. Sie­vät kas­vot ja kau­nis hat­tu on sil­miä hi­ve­le­vä yh­dis­tel­mä.

Ny­ky­ään hat­tu­ja ei juu­ri näe, ei edes tal­vel­la, vaan ti­lal­le on tul­lut jät­ti­läis­bo­an ko­koi­nen kau­la­lii­na, jota kie­do­taan käär­meen lail­la har­ti­oil­ta läh­tien niin mon­ta kier­ros­ta kau­lan ym­pä­ri kuin ma­te­ri­aa­lia ja kau­laa riit­tää ja vii­mei­nen lenk­ki sit­ten ihan ne­nään as­ti. On­ko sem­moi­nen möyk­ky sit­ten jon­kun mie­les­tä kau­nis­ta? Ei näy ka­san pääl­tä kuin sil­mät, ot­sa ja kul­loi­sen­kin ke­lin rie­pot­te­le­ma en­ti­nen kam­paus.

Ys­tä­vä­ni Kyös­ti os­ti ai­koi­naan dis­ko buu­min myö­tä pos­ti­myyn­nis­tä muo­dik­kaan pai­dan, jos­sa oli ajan hen­gen mu­kai­ses­ti hy­vin avo­nai­nen kau­la-auk­ko. Hän lait­toi pai­dan pääl­leen ja ky­syi mi­nul­ta, et­tä me­nee­kö­hän tuo kau­la-auk­ko jo hie­man lii­an alas? Minä sa­noin, et­tä ei tie­ten­kään, jos ker­ran ha­lu­at noi­ta rin­ta­kar­vo­ja­si näy­tel­lä.

– Mut­ta ei­hän mi­nul­la ole rin­ta­kar­vo­ja, Kyös­ti vas­ta­si kum­mas­tel­len.

– Ai jaa? Sa­noin yl­lät­ty­nee­nä. – No, kyl­lä se sit­ten me­nee hie­man lii­an alas.