Muodin mukaan
Kolumni
Maailman niin sanotuista suurista ilmiöistä yksi kummallisimmasta on muoti. Kuinka jossain, tai jollain voi olla niin paljon valtaa, että pystyy sanomaan, mikä väri on nyt in, tai mistä kohtaa housuja ja mekkoja pitää löysentää, tiukentaa tai mittaa muuttaa ja pitääkö olla isot, vai luirut olkapäät ja pitkät vai lyhyet kaulukset.
Sen verran on iän takia kertynyt kokemusta, että on omakohtaisesti eletty läpi jo montakin muoti-ilmiötä ja osa varmaan jo toiseen kertaankin, kuten silmälaseissa. Aikoinaan ne piti olla niin suuret, että painoivat nenän lyttyyn ja makasivat koko ajan hiostavasti poskella. Laseja ei tarvinnut käsin nostaa, riitti kun hymyili, niin lasit nousivat ylös otsaa vasten. Sitten yhtäkkiä niiden piti ollakin mahdollisimman pienet ja nyt on vuorossa taas suuret. Minä voisin muodin nimissä laittaa ne 50 vuotta vanhat lasit taas päähäni, mutten laita, kun ei niska taitaisi enää kestää.
On omakohtaisesti eletty läpi jo montakin muoti-ilmiötä ja osa varmaan jo toiseen kertaankin.
Farkut olivat minun nuoruudessa niin tiukat, että ne pesun jälkeen piti vetää jalkaan vielä kosteina ollessaan. Lattialle makaamaan ja väkisin vaan kiskoen nappi kiinni. Se oli ainoa mahdollisuus päästä housuihin, jotka olivat kuivana ainakin yhtä numeroa liian pienet. Housut olivat polveen asti äärimmäisen tiukat ja siitä alaspäin kuin sadeviittaa. Mitä suurempi leuhu, sitä muodikkaampi, joka piti olla vielä niin pitkä, ettei kävellessä kengät näkyneet.
Ei mennyt montaa vuotta, kun farkun lahkeen piti jatkua aivan pillinä alas saakka.
Nuorten jalat olivat siinä muoti-ilmiössä niin riukuja, että Benny Hill jo sanoi, että ennen vanhaan noin laihan jalan nähdessään, oli siihen aina kiinnitetty viesti.
Viittasi tietysti kirjekyyhkyjen ruipelokinttuihin.
Kyöstin kanssa monesti on kerskailtu, kuinka oltiin aikoinaan muodikkaita ennen kuin se oli muotiakaan. Me kuljettiin rikkinäisissä housuissa, kun muilla oli ehjät.
Sitten kun meillä oli ehjät housut, niin olikin muodikasta kulkea rikkinäisissä.
Me kuljettiin rikkinäisissä housuissa, kun muilla oli ehjät.
Vanhoissa elokuvissa saa ihastellen katsoa, kuinka naiset käyttivät ennen hienoja hattuja. Sievät kasvot ja kaunis hattu on silmiä hivelevä yhdistelmä.
Nykyään hattuja ei juuri näe, ei edes talvella, vaan tilalle on tullut jättiläisboan kokoinen kaulaliina, jota kiedotaan käärmeen lailla hartioilta lähtien niin monta kierrosta kaulan ympäri kuin materiaalia ja kaulaa riittää ja viimeinen lenkki sitten ihan nenään asti. Onko semmoinen möykky sitten jonkun mielestä kaunista? Ei näy kasan päältä kuin silmät, otsa ja kulloisenkin kelin riepottelema entinen kampaus.
Ystäväni Kyösti osti aikoinaan disko buumin myötä postimyynnistä muodikkaan paidan, jossa oli ajan hengen mukaisesti hyvin avonainen kaula-aukko. Hän laittoi paidan päälleen ja kysyi minulta, että meneeköhän tuo kaula-aukko jo hieman liian alas? Minä sanoin, että ei tietenkään, jos kerran haluat noita rintakarvojasi näytellä.
– Mutta eihän minulla ole rintakarvoja, Kyösti vastasi kummastellen.
– Ai jaa? Sanoin yllättyneenä. – No, kyllä se sitten menee hieman liian alas.