Tu­lin vas­ti­kään toi­sen ker­ran mum­muk­si. Lap­sen­lap­set asu­vat kau­ka­na, jo­ten hei­tä voin ta­va­ta vain muu­ta­man ker­ran vuo­des­sa. Ja kun ta­paam­me, su­kel­lan lap­si­per­heen ar­keen het­kek­si to­taa­li­ses­ti, täl­lä ker­taa rei­luk­si kah­dek­si vii­kok­si.

Mum­mui­lu on uu­si elä­män­vai­he, joka vaa­tii omas­sa pääs­sä pie­nen päi­vi­tyk­sen.

Kun uu­si ih­mi­nen syn­tyy su­ku­pol­vien ket­juun, jo­ta­kin lii­kah­taa uu­teen asen­toon. Paik­ka­si ket­jus­sa vaih­tuu sa­mal­la ta­val­la, kuin per­heen­jä­se­nen kuo­le­mas­sa.

Muu­tok­seen saat­taa liit­tyä jopa su­rua, ai­na­kin hai­keut­ta. Mum­muk­si tu­le­mi­nen vaa­tii su­lat­te­lua, liit­tyy­hän uu­si roo­li ikään­ty­mi­seen, joka ei ole vain vuo­sia, vaan myös suh­de ym­pä­ril­lä oe­viin ih­mi­siin.

Neu­vo­ja koi­tan vau­van van­hem­mil­le ol­la an­ta­mat­ta, jos ei nii­tä erik­seen pyy­de­tä. On­nek­si muis­tan omil­ta vau­va­vuo­sil­ta, mi­ten an­tiik­ki­sil­ta van­hat oman lap­suu­den ta­vat tun­tui­vat. Ajat ovat nyt toi­set – taas ker­ran.

Esi­mer­kik­sia: mi­ten vas­ta­syn­ty­neen kuu­luu­kaan nuk­kua: vat­sal­laan, se­läl­lään, ka­pa­los­sa, il­man peit­toa, per­he­pe­dis­sä?

Oh­jeet ja nii­den pe­rus­te­lut ovat vuo­si­kym­men­ten mit­taan vaih­tu­neet mon­ta ker­taa.

Täl­lä mat­kal­la en­sim­mäi­sen vii­kon ajan ja­oim­me per­heen h-het­ken odo­tuk­sen. Päi­vät laa­hus­ta­vat hi­taas­ti ohi, ei­kä mi­tään ta­pah­tu­nut, vaik­ka sekä äi­ti et­tä tu­ki­jou­kot sitä ko­vas­ti jo toi­voi­vat. Vih­doin al­koi ta­pah­tua ja koim­me syn­ty­män het­kien jän­ni­tyk­sen sekä hel­po­tuk­sen ja ilon, kun kaik­ki su­jui hy­vin. Minä kuu­lin ta­pah­tu­mis­ta vies­tien kaut­ta, olin it­se kait­se­mas­sa iso­vel­jeä.

Pian en­sim­mäi­set vau­va­nyy­tin nuuh­kai­sut ja pie­no­kai­sen tu­hi­na su­lat­ti­vat iso­van­hem­pien sy­dä­men.

Muu­ta­man vuo­ro­kau­den ku­lut­tua elim­me per­heen tuo­reen jä­se­nen ko­tiin­pa­luun het­ken häm­men­nyk­sen ja hil­jal­leen päi­vä päi­väl­tä pa­rem­min löy­ty­vän ru­tii­nin.

Vaik­ka mi­ten kli­seel­tä kuu­los­taa, lap­sen syn­ty­mä on ih­me. Ih­me, joka he­rät­tää iso­äi­dis­sä­kin ky­sy­myk­siä, tun­te­muk­sia ja muis­to­ja.

Konk­re­ti­aa ih­me­tel­lään sen­teis­sä ja ki­lois­sa: mi­ten tämä to­pak­ka, liki ne­li­ki­loi­nen vau­va­kää­rö mi­ten­kään mah­tui hen­non äi­tin­sä vat­saan?

Muis­to­ja pul­pah­taa pin­taan ki­vi­kau­del­ta: kun vas­ta­syn­ty­neen on muu­ta­man ker­ran saa­nut sy­liin­sä, jos­tain kau­kaa nou­see var­muus ja tie­to oi­keis­ta ot­teis­ta. Vaik­ka tä­män kai­ken luu­li jo unoh­ta­neen­sa!

Nos­tal­gi­aa yl­lät­tä­vis­sä pai­kois­sa: kaa­lin­leh­tiä jää­kaa­pis­sa! Tie­dän, mitä se mer­kit­see! (Var­mas­ti moni äi­ti tie­tää, sil­ti sel­ven­nyk­sek­si: Imet­tä­vän äi­din täy­sien rin­to­jen ki­vu­li­ai­suu­den lai­men­ta­mi­sek­si kyl­mät kaa­lin­leh­det ovat ko­e­tel­tu kan­san­pe­rin­teen kei­no).

Ko­tiin­pa­luun jäl­keen on help­po to­de­ta: mum­mui­lu tuo kui­ten­kin enem­män au­tuut­ta kuin ah­dis­tus­ta. Ja hai­keut­ta, sil­lä etä­nä vau­vaa ei saa sy­liin.