Wie­nin evan­ke­lis-lu­te­ri­lai­nen kirk­ko kam­pan­joi tänä tal­ve­na tar­jo­a­mal­la “läm­pi­män sun­nun­tai-il­ta­päi­vän“ niil­le, jot­ka jou­tu­vat miet­ti­mään, syö­vät­kö vat­san­sa täy­teen vai käyt­tä­vät­kö mie­luum­min vä­hät ra­han­sa asun­non läm­mit­tä­mi­seen. Läm­mit­te­le­mään ja seu­rus­te­le­maan voi­vat tul­la kaik­ki, jot­ka ovat yk­si­näi­siä ja kai­paa­vat jut­tu­seu­raa; kut­su on avoin, kaik­ki kiin­nos­tu­neet ovat ter­ve­tul­lei­ta.

Pai­kal­lis­seu­ra­kun­ta­ni Sim­me­rin­gin kau­pun­gi­no­sas­sa liit­tyi kam­pan­jaan, joka al­koi jou­lu­kuun alus­sa ja päät­tyy maa­lis­kuun lo­pul­la. Seu­ra­kun­ta­sa­lia on sun­nun­tai­sin joka ta­pauk­ses­sa läm­mi­tet­tä­vä, sa­maan läm­pöön voi­si il­ta­päi­väl­lä kut­sua vie­rai­ta, päät­ti kirk­ko­raa­ti. Va­paa­eh­tois­ten avus­ta­jien ni­miä ke­rät­tiin jo syk­syn mit­taan, ja kos­ka olin kiin­nos­tu­nut asi­as­ta, il­mot­tau­duin, mut­ta sil­lä eh­dol­la, et­tä olen käy­tet­tä­vis­sä vas­ta tam­mi­kuus­ta läh­tien, jou­lu­kuus­sa on suo­ma­lai­sel­la seu­ra­kun­nal­la Wie­nis­sä sun­nun­tai­sin ai­na oh­jel­maa – on myy­jäi­set, ad­vent­ti­mes­su, Kau­neim­mat jou­lu­lau­lut – nii­hin ti­lai­suuk­siin ha­lu­sin osal­lis­tua.

Lu­pa­sin keit­tää huus­hol­li­ni suu­rim­man kat­ti­lan­täy­den gu­las­sia.

Vii­me sun­nun­tai­na sit­ten aloi­tin va­paa­eh­toi­su­ra­ni “läm­pi­mäs­sä tu­vas­sa“ ja ko­ke­mus oli mie­len­kiin­toi­nen, suo­ras­taan sy­käh­dyt­tä­vä. Lu­pa­sin keit­tää huus­hol­li­ni suu­rim­man kat­ti­lan­täy­den gu­las­sia ja tuo­da sen mu­ka­na­ni, avus­ta­jat lei­po­vat tai os­ta­vat mah­dol­li­suuk­sien­sa mu­kaan jo­tain syö­tä­vää, ai­na­kin tee­tä tai kah­via on tu­vas­sa tar­jol­la, ohes­sa kak­kua ja mui­ta lei­von­nai­sia.

En­sim­mäi­se­nä pai­kal­le saa­pui Lisi-täti – sil­lä ni­mel­lä seu­ra­kun­nas­sa pu­hu­tel­laan yli yh­dek­sän­kymp­pis­tä us­kol­lis­ta seu­ra­kun­ta­lais­ta, joka käy joka sun­nun­tai kir­kos­sa. Täl­lä ker­taa hän oli saa­nut kus­kik­seen vä­hän nuo­rem­man ys­tä­vät­tä­ren­sä, ta­val­li­ses­ti sitä vir­kaa hoi­taa joku seu­ra­kun­nan mo­nis­ta ira­ni­lai­si­ta nuo­ris­ta mie­his­tä. Tar­joi­lu­pöy­tä oli val­mis, kah­vi ja tee odot­ti­vat ter­mos­kan­nuis­sa, is­tah­din jut­te­le­maan Lisi-tä­din kans­sa, joka pa­hoit­te­li, et­tei tie­dä Suo­mes­ta muu­ta kuin sen, et­tä Hel­sin­ki on maan pää­kau­pun­ki. Niin­pä otin esiin pu­he­li­me­ni ja näy­tin hä­nel­le ku­via mö­kil­tä­ni, jär­vel­tä, ve­ne­val­ka­mas­ta, mitä ku­via nyt no­pe­as­ti pu­he­li­mes­ta­ni löy­sin. Lisi-täti puo­les­taan ker­toi elä­mäs­tään: nuo­re­na tyt­tö­nä hän on so­dan jäl­keen tul­lut pa­ko­lai­se­na Ser­bi­as­ta, jon­ne suu­rin osa per­hees­tä jäi, pa­ko­lais­lei­ri on ol­lut juu­ri Sim­me­rin­gin kau­pun­gi­no­sas­sa, jos­sa hän on asu­nut koko elä­män­sa ajan.

Myö­hem­min is­tah­din pöy­tään, jos­sa oli pari mi­nul­le vie­ras­ta nuor­ta mies­tä, ja yri­tin ju­tut­taa hei­tä. Kävi il­mi, et­tä toi­sen kie­li­tai­to ei var­si­nai­seen kes­kus­te­luun riit­tä­nyt, ja tur­hau­tu­nee­na hän siir­tyi pian toi­seen pöy­tään, jos­sa hän il­mei­ses­ti saat­toi vaih­taa aja­tuk­sia äi­din­kie­lel­lään. Toi­nen ka­ve­reis­ta oli val­mis ker­to­maan elä­män­ti­lan­tees­taan, vaik­ken tie­ten­kään sitä var­si­nai­ses­ti hä­nel­tä udel­lut. Hän oli opis­kel­lut säh­kö­a­lan in­si­nöö­rik­si ko­ti­maas­saan Syy­ri­as­sa ja saa­nut työ­pai­kan Ara­bie­mi­raa­teis­sa, mut­ta siel­lä oli se han­ka­luus, et­tä työ­lu­paa piti anoa joka toi­nen vuo­si uu­des­taan. Ko­tiin­pa­luu ei tul­lut ky­sy­myk­seen, hä­nen oli­si siel­lä as­tut­ta­va ar­mei­jaan ja lii­tyt­tä­vä hal­li­tuk­sen jouk­koi­hin, ja sitä hän ha­lu­si kai­kin kei­noin vält­tää. En ha­lua jou­tua ti­lan­tee­seen, jos­sa mi­nun oli­si am­mut­ta­va omi­a­ni, hän se­lit­ti ja li­sä­si, et­tä hal­li­tuk­sen tak­tiik­ka on usut­taa maan eri mus­li­mi­ryh­mät – shiat ja su­nit – toi­si­aan vas­taan, ja se­ka­vaan ti­lan­tee­seen ovat sit­ten naa­pu­ri­maat­kin puut­tu­neet; maas­sa­han on jo yli kym­me­nen vuot­ta rie­hu­nut si­säl­lis­so­ta.

Juu­ri täs­tä on kyse, ajat­te­lin mie­les­sä­ni. Suo­mes­sa häm­mäs­tel­lään ja pa­hek­su­taan sitä, et­tä nuo­ret per­heet­tö­mät mie­het pa­ke­ne­vat Syy­ri­as­ta ei­vät­kät jää ko­ti­maa­han “puo­lus­ta­maan omi­aan“, ku­ten pa­hek­su­jat asi­an il­mai­se­vat. Omi­aan? Siis am­pu­maan toi­sia syy­ri­a­lai­sia! Kaik­ki ei­vät va­paa­aeh­toi­ses­ti am­mu maan­mie­hi­ään, ja sil­loin on pääs­tä­vä maas­ta pois.

Kes­kus­te­lu­kump­pa­ni­ni oli kie­li­kou­lus­sa ja käyt­ti hy­väk­seen kaik­kia tar­jou­tu­via ti­lai­suuk­sia sak­san­tai­ton­sa kar­tut­ta­mi­seen, eng­lan­tia hän kyl­lä pu­hui su­ju­vas­ti. Wie­nin by­rok­ra­tia piti vie­lä saa­da hy­väk­sy­mään ajo­kort­ti, sit­ten saat­toi aloit­taa työn­ha­kup­ro­ses­sin. Kun ohi­men­nen mai­nit­sin, et­tä au­to­kou­lu oli ny­ky­ään kal­lis, hän hui­tai­si sen on­gel­man si­vuun: raha ei ol­lut hä­nen on­gel­man­sa, hän oli il­mei­ses­ti an­sain­nut hy­vin Emi­raa­teis­sa.Tiu­kas­ti hän ja hä­nen to­ve­rin­sa ky­se­li­vät, oli­ko keit­tä­mäs­sä­ni gu­las­sis­sa si­an­li­haa tai ka­kuis­sa ja tor­tuis­sa al­ko­ho­lia. Ei ol­lut, ja niin­pä gu­las­si muu tar­jot­ta­va mait­toi­vat.

Lii­ku­tuin val­lan, kun moni mies il­lan päät­teek­si tuli kä­des­tä pi­tä­en kiit­tä­mään ruo­as­ta, joka kyl­lä omas­ta mie­les­tä­ni­kin oli mau­kas­ta. Tai­dan keit­tää use­am­min­kin gu­las­sia seu­ra­kun­nan tu­pail­ta­päi­vään.

Wien 12.1.2023