Warmes Platzerl/Lämmin tupa
Wienin evankelis-luterilainen kirkko kampanjoi tänä talvena tarjoamalla “lämpimän sunnuntai-iltapäivän“ niille, jotka joutuvat miettimään, syövätkö vatsansa täyteen vai käyttävätkö mieluummin vähät rahansa asunnon lämmittämiseen. Lämmittelemään ja seurustelemaan voivat tulla kaikki, jotka ovat yksinäisiä ja kaipaavat juttuseuraa; kutsu on avoin, kaikki kiinnostuneet ovat tervetulleita.
Paikallisseurakuntani Simmeringin kaupunginosassa liittyi kampanjaan, joka alkoi joulukuun alussa ja päättyy maaliskuun lopulla. Seurakuntasalia on sunnuntaisin joka tapauksessa lämmitettävä, samaan lämpöön voisi iltapäivällä kutsua vieraita, päätti kirkkoraati. Vapaaehtoisten avustajien nimiä kerättiin jo syksyn mittaan, ja koska olin kiinnostunut asiasta, ilmottauduin, mutta sillä ehdolla, että olen käytettävissä vasta tammikuusta lähtien, joulukuussa on suomalaisella seurakunnalla Wienissä sunnuntaisin aina ohjelmaa – on myyjäiset, adventtimessu, Kauneimmat joululaulut – niihin tilaisuuksiin halusin osallistua.
Lupasin keittää huushollini suurimman kattilantäyden gulassia.
Viime sunnuntaina sitten aloitin vapaaehtoisurani “lämpimässä tuvassa“ ja kokemus oli mielenkiintoinen, suorastaan sykähdyttävä. Lupasin keittää huushollini suurimman kattilantäyden gulassia ja tuoda sen mukanani, avustajat leipovat tai ostavat mahdollisuuksiensa mukaan jotain syötävää, ainakin teetä tai kahvia on tuvassa tarjolla, ohessa kakkua ja muita leivonnaisia.
Ensimmäisenä paikalle saapui Lisi-täti – sillä nimellä seurakunnassa puhutellaan yli yhdeksänkymppistä uskollista seurakuntalaista, joka käy joka sunnuntai kirkossa. Tällä kertaa hän oli saanut kuskikseen vähän nuoremman ystävättärensä, tavallisesti sitä virkaa hoitaa joku seurakunnan monista iranilaisita nuorista miehistä. Tarjoilupöytä oli valmis, kahvi ja tee odottivat termoskannuissa, istahdin juttelemaan Lisi-tädin kanssa, joka pahoitteli, ettei tiedä Suomesta muuta kuin sen, että Helsinki on maan pääkaupunki. Niinpä otin esiin puhelimeni ja näytin hänelle kuvia mökiltäni, järveltä, venevalkamasta, mitä kuvia nyt nopeasti puhelimestani löysin. Lisi-täti puolestaan kertoi elämästään: nuorena tyttönä hän on sodan jälkeen tullut pakolaisena Serbiasta, jonne suurin osa perheestä jäi, pakolaisleiri on ollut juuri Simmeringin kaupunginosassa, jossa hän on asunut koko elämänsa ajan.
Myöhemmin istahdin pöytään, jossa oli pari minulle vierasta nuorta miestä, ja yritin jututtaa heitä. Kävi ilmi, että toisen kielitaito ei varsinaiseen keskusteluun riittänyt, ja turhautuneena hän siirtyi pian toiseen pöytään, jossa hän ilmeisesti saattoi vaihtaa ajatuksia äidinkielellään. Toinen kavereista oli valmis kertomaan elämäntilanteestaan, vaikken tietenkään sitä varsinaisesti häneltä udellut. Hän oli opiskellut sähköalan insinööriksi kotimaassaan Syyriassa ja saanut työpaikan Arabiemiraateissa, mutta siellä oli se hankaluus, että työlupaa piti anoa joka toinen vuosi uudestaan. Kotiinpaluu ei tullut kysymykseen, hänen olisi siellä astuttava armeijaan ja liityttävä hallituksen joukkoihin, ja sitä hän halusi kaikin keinoin välttää. En halua joutua tilanteeseen, jossa minun olisi ammuttava omiani, hän selitti ja lisäsi, että hallituksen taktiikka on usuttaa maan eri muslimiryhmät – shiat ja sunit – toisiaan vastaan, ja sekavaan tilanteeseen ovat sitten naapurimaatkin puuttuneet; maassahan on jo yli kymmenen vuotta riehunut sisällissota.
Juuri tästä on kyse, ajattelin mielessäni. Suomessa hämmästellään ja paheksutaan sitä, että nuoret perheettömät miehet pakenevat Syyriasta eivätkät jää kotimaahan “puolustamaan omiaan“, kuten paheksujat asian ilmaisevat. Omiaan? Siis ampumaan toisia syyrialaisia! Kaikki eivät vapaaaehtoisesti ammu maanmiehiään, ja silloin on päästävä maasta pois.
Keskustelukumppanini oli kielikoulussa ja käytti hyväkseen kaikkia tarjoutuvia tilaisuuksia saksantaitonsa kartuttamiseen, englantia hän kyllä puhui sujuvasti. Wienin byrokratia piti vielä saada hyväksymään ajokortti, sitten saattoi aloittaa työnhakuprosessin. Kun ohimennen mainitsin, että autokoulu oli nykyään kallis, hän huitaisi sen ongelman sivuun: raha ei ollut hänen ongelmansa, hän oli ilmeisesti ansainnut hyvin Emiraateissa.Tiukasti hän ja hänen toverinsa kyselivät, oliko keittämässäni gulassissa sianlihaa tai kakuissa ja tortuissa alkoholia. Ei ollut, ja niinpä gulassi muu tarjottava maittoivat.
Liikutuin vallan, kun moni mies illan päätteeksi tuli kädestä pitäen kiittämään ruoasta, joka kyllä omasta mielestänikin oli maukasta. Taidan keittää useamminkin gulassia seurakunnan tupailtapäivään.
Wien 12.1.2023