Puo­li­tois­ta vuot­ta sit­ten kuol­lut Kirs­ti-tä­ti­ni oli 11-päi­sen si­sa­rus­kat­raan nuo­rin, ja tänä ke­sä­nä, kun tes­ta­ment­ti oli lo­pul­ta hy­väk­syt­ty, tyh­jen­sim­me hä­nen asun­to­aan. Ei tä­ti­ni mi­kään ta­va­roit­ten ke­räi­li­jä ol­lut, maa­lais­ta­los­sa han­ka­lien mat­ko­jen ta­ka­na lap­suu­ten­sa elä­nyt ih­mi­nen. Mut­ta pit­kän elä­män ai­ka­na ih­mi­sel­le ker­tyy ta­va­raa, ja vaik­ka täti ken­ties oli ai­ko­nut elä­ke­vuo­si­naan nii­tä jär­jes­tel­lä ja kar­sia, niin sii­hen ei­vät hä­nen voi­man­sa enää riit­tä­neet. Omia lap­sia hä­nel­lä ei ol­lut, ja niin jou­duim­me me si­sa­rus­ten lap­set rem­miin. Help­po teh­tä­vä se ei ol­lut, sen tie­tää jo­kai­nen van­hem­pien­sa tai jon­kun muun jää­mis­töä sel­vi­tel­lyt ih­mi­nen.

Rii­taa ei pe­rin­nös­tä tul­lut, tes­ta­men­tin mää­räyk­set oli­vat sel­vät: Lä­he­tys­seu­ra peri asun­non – tä­ti­ni teki var­si­nai­sen elä­män­työn­sä Na­mi­bi­as­sa – ja ir­tai­mis­to oli “huu­to­kau­pat­ta­va omais­ten kes­ken“, ker­ty­neet tu­lot sai­si Ruo­ve­den seu­ra­kun­ta. Var­si­nais­ta huu­to­kaup­paa em­me pi­tä­neet, fa­ce­book on täl­lai­sis­sa­kin asi­ois­sa oi­va tie­don­le­vit­tä­jä. Mut­ta on­gel­mak­si muo­dos­tui ta­va­ran pal­jous. Ja kir­jat. Sekä: kir­jeet!

On­ko ke­nel­lä­kään käyt­töä pie­nel­le pa­kas­ti­mel­le?

Kuka tar­vit­see tu­ke­via tuo­le­ja? On­ko ke­nel­lä­kään käyt­töä pie­nel­le pa­kas­ti­mel­le? En­tä ver­hoil­le, kan­sal­lis­pu­vul­le, pöy­tä­lii­noil­le – hy­vää pel­la­vaa – sei­nä­vaat­teel­le, as­ti­oil­le, kir­joi­tus­pöy­däl­le, val­ke­al­le pei­li­pöy­däl­le, kir­joi­tus­pöy­däl­le, tu­ke­val­le koi­vui­sel­le ruo­ka­pöy­däl­le, pi­den­net­tä­vää mal­lia… Vä­hän kol­hiin­tu­nei­ta, pal­jon mat­kus­tel­lei­ta Va­len­cia-as­ti­oi­ta oli pal­jon, ne me kaik­ki muis­tam­me Kirs­ti-tä­din kah­vi­pöy­däs­tä, ne hän kat­toi Swa­kop­mun­dis­sa­kin vie­rail­le, niin kau­pun­gis­sa lo­maa viet­tä­vil­le kol­le­goil­le kuin mus­til­le pas­to­reil­le, ei­vät­kä he kaik­ki ol­leet va­ro­vai­sia niit­ten kans­sa.

En­tä kir­jeet? Nii­tä löy­tyi laa­tik­ko toi­sen­sa pe­räs­tä; si­sa­ruk­sil­la oli ta­pa­na kir­joi­tel­la kir­jei­tä toi­sil­leen. Van­him­mat Kirs­ti-tä­din hal­lus­sa ol­leet kir­jeet oli­vat 1930-lu­vul­ta, suo­ras­taan his­to­ri­al­li­sia. Kau­an pi­ti­vät yh­teyt­tä toi­nen tois­ten­sa kans­sa myös ne tyt­tö­kou­lu­luo­kan op­pi­laat, jot­ka kir­joit­ti­vat yli­op­pi­laak­si tä­ti­ni kans­sa Tam­pe­reel­la.

Luin en­sin muu­ta­mia mum­mu­ni, sit­ten joi­ta­kin jat­ko­so­dan haa­voi­hin me­neh­ty­neen Ee­ro-se­tä­ni kir­jei­tä, mie­len­kiin­toi­sia. Lo­pul­ta raa­ha­sin kir­je­laa­ti­koi­ta mö­kil­le­ni, le­vit­te­lin kir­jei­tä pir­tin lat­ti­al­le, yh­teen lä­jään mum­mun kir­jeet, toi­seen Sal­li-tä­din, ah­ke­ran kir­joit­ta­jan, kol­man­teen Hel­vi-tä­din kir­jeet ja niin edel­leen; jo­kai­nen si­sa­rus sai oman kir­je­pi­non­sa. Toi­set niis­tä kas­voi­vat, toi­set jäi­vät ma­ta­lik­si. Kai­ken kaik­ki­aan oli­vat si­sa­ruk­set var­sin ah­ke­ria vaih­ta­maan aja­tuk­si­aan kir­jal­li­ses­ti.

Olen nyt lop­pu­ke­sän mit­taan lu­es­kel­lut eri­tyi­ses­ti Na­mi­bi­aa kos­ke­via kir­jo­ja.

Oman map­pin­sa sai­vat lä­he­tys­työn ys­tä­vien kir­jeet Na­mi­bi­aan, sa­moin siel­lä toi­mi­neit­ten työn­te­ki­jöit­ten kes­ke­näi­nen kir­jeen­vaih­to. Mo­nia heis­tä tun­sin ai­na­kin ni­mel­tä, ja hei­dän ko­ti­seu­tun­sa Am­bo­maal­la ja Ka­van­gol­la oli­vat ne­kin mi­nul­le tut­tu­ja, kos­ka toi­min nuo­ruu­des­sa­ni vuo­den Swa­kop­mun­dis­sa Suo­ma­lai­sen kou­lun opet­ta­ja­na. Loma-ajat vie­tin tie­ten­kin mat­kus­tel­len ja yrit­tä­en tu­tus­tua maan eri kol­kiin. Na­mi­bia kiin­nos­taa mi­nua yhä edel­leen, si­tä­kin enem­män, kun vie­tin elä­ke­läi­se­nä siel­lä pari tal­vi­kaut­ta ja tu­tus­tuin uu­teen, it­se­näi­seen maa­han.

Käy­te­tyt kir­jat ei­vät ole kuu­maa mark­ki­na­ta­va­raa, sen to­te­sim­me taas ker­ran, edes an­tik­va­ri­aat­ti ei nii­tä ota hyl­lyi­hin­sä. Jo­kai­nen sai siis ot­taa Kirs­ti-tä­din sei­nän peit­tä­väs­tä kir­ja­hyl­lys­tä min­kä ta­han­sa kir­jan, seu­ra­kun­ta ei niit­ten koh­dal­la ne­ton­nut mi­tään. (Poik­keus: Heik­ki Asun­nan kir­jat pi­dim­me mak­sul­li­si­na.)

Niin­pä ka­sa­sin it­sel­le­ni pi­non kir­jo­ja, ko­vin kor­kea se ei ol­lut, kos­ka len­to­mat­kus­ta­ja jou­tuu miet­ti­mään mat­ka­lauk­kun­sa pai­no­ra­joi­tuk­sia. Olen nyt lop­pu­ke­sän mit­taan lu­es­kel­lut eri­tyi­ses­ti Na­mi­bi­aa kos­ke­via kir­jo­ja.

Tert­tu Heik­ki­nen oli lä­he­tys­työn­te­ki­jä, joka ot­ti teh­tä­väk­seen Na­mi­bi­an poh­joi­so­sas­sa pää­o­sin luon­non­va­rais­ten san-hei­mo­jen kiel­ten tut­ki­mi­sen; hän mer­kit­si muis­tiin niin hu­a­go­jen kuin kung-sa­nien kiel­tä. (Näi­tä ryh­miä ni­mi­tet­tiin ai­em­min bus­man­neik­si.) Heik­ki­sel­lä oli san-avus­ta­jia, jot­ka opet­ti­vat hä­nel­le kiel­tä ja op­pi­vat sa­mal­la it­se­kin lu­ke­maan; laa­dit­tiin yk­sin­ker­tai­nen aa­pi­nen ja teh­tiin kään­nös­töi­tä yh­des­sä. Sa­nien kie­let ovat ns. nak­su­tus­kie­liä ei­kä nii­tä ole ai­em­min juu­ri­kaan tut­kit­tu saa­ti kir­joi­tet­tu muis­tiin. Heik­ki­nen on kir­joit­ta­nut elä­väs­ti ko­ke­muk­sis­taan kir­jas­saan “Met­sän kie­liä kuun­te­le­mas­sa“. Va­li­tet­ta­vas­ti hän jou­tui luo­pu­maan työs­tään, kun le­vot­to­muu­det maan poh­joi­so­sis­sa li­sään­tyi­vät; jär­kyt­tä­vä maa­mii­naan aja­mi­nen sai Lä­he­tys­seu­ran päät­tä­mään, et­tä työn jat­ka­mi­nen oli­si lii­an vaa­ral­lis­ta Heik­ki­sel­le.

Käy­te­tyt kir­jat ei­vät ole kuu­maa mark­ki­na­ta­va­raa, sen to­te­sim­me taas ker­ran, edes an­tik­va­ri­aat­ti ei nii­tä ota hyl­lyi­hin­sä.

El­len Ndes­hi Nam­hi­la oli 12-vuo­ti­as, kun hän per­heel­tään sa­laa läh­ti ys­tä­vät­tä­ren­sä kans­sa ko­ti­ky­läs­tään Am­bo­maal­ta ja va­el­si ra­jan yli An­go­laan SWA­POn (South West Af­ri­ca Pe­op­le´s Or­ga­ni­sa­ti­on) pa­ko­lais­lei­ril­le. Myö­hem­min hän kävi kou­lua Gam­bi­as­sa ja sai sti­pen­din Tam­pe­reel­le opis­kel­lak­seen kir­jas­to­tie­tei­tä. Tam­pe­reel­la hän myös väit­te­li toh­to­rik­si ja toi­mii ny­ky­ään Wind­ho­e­kin yli­o­pis­ton pro­fes­so­ri­na.

Hän on kir­joit­ta­nut pa­ko­lais­ko­ke­muk­sis­taan te­rä­vän ana­lyyt­ti­sen kir­jan “The Price of Free­dom“, joka on suo­men­net­tu ni­mel­lä “Va­pau­den hin­ta“. Tun­nen El­le­nin, ta­pa­sin hä­net vuo­sia sit­ten Kär­sä­mä­en kir­joit­ta­ja­se­mi­naa­ris­sa ja myö­hem­min Wind­ho­e­kis­sa siel­lä käy­des­sä­ni. Jos ei ol­lut help­poa elää pa­ko­lai­se­na, niin ei pa­luu ko­tiin maan it­se­näis­tyt­tyä ol­lut El­le­nil­le help­po se­kään.

Vie­rais­ta kult­tuu­reis­ta ker­to­vat kir­jat avar­ta­vat maa­il­maam­me, kä­si­täm­me jos­kus yl­lät­tä­en asi­oi­ta, joi­ta en­nen olem­me ih­me­tel­leet. Mik­si puut­teel­li­sis­sa olo­suh­teis­sa elä­vät ih­mi­set te­ke­vät ai­na vain li­sää lap­sia, ky­se­lem­me usein. Tai­mi Saa­ri vas­taa tä­hän san-per­hees­tä ker­to­vas­sa ru­nos­saan:

...si­nul­le, isä, oli eh­do­tet­tu / jos­pa lap­set jo riit­täi­si­vät. / Olit louk­kaan­tu­nut / ja sai­raa­lan mä­el­lä suu­reen ää­neen / kuu­lut­ta­nut: / “Mi­nä­kö oli­sin kuin ky­vy­tön / här­kä.“