Sain al­ku­ke­säs­tä tut­ta­va­ni Suo­men-tu­li­ai­si­na Juha Her­nes­nie­men muis­tel­ma­kir­jan ja aloin heti kiin­nos­tu­nee­na lu­kea sitä. Olen hi­das lu­ki­ja en­kä ol­lut vie­lä pääs­syt kir­jan lop­puun, kun tie­to Her­nes­nie­men kuo­le­mas­ta le­vi­si ne­tis­sä.

Sen jäl­keen luin kir­jaa kuin mie­hen, lää­kä­rin tes­ta­ment­tia, ja ken­ties se oli­kin hä­nen tes­ta­ment­tin­sa.

Muis­tel­mat te­ki­vät mi­nuun sy­vän vai­ku­tuk­sen, teos suo­ras­taan jär­kyt­ti mi­nua. Olen miet­ti­nyt, mik­si jär­ky­tys: Sik­si­kö, et­tä olen lä­hes vii­si vuot­ta Her­nes­nie­meä van­hem­pi ja – vie­lä elos­sa? Vai sik­si, et­tä se ker­too työ­hön­sä täy­sin up­po­tu­neen lää­kä­rin uras­ta, jos­sa per­he- ja yk­si­tyi­se­lä­mäl­le jää var­sin niu­kas­ti ti­laa ja ai­kaa?

Muis­tel­mien ra­ken­ne on toi­saal­ta pe­rin­tei­nen, toi­saal­ta eri­koi­nen.

Pe­rin­tei­nen se on sik­si, et­tä sii­nä ku­va­taan kro­no­lo­gi­ses­ti elä­män kul­kua lap­suu­des­ta nuo­ruu­teen, opis­ke­lus­ta val­mis­tu­mi­seen ja eri­kois­tu­mi­seen, työ­pai­kois­ta ja uran luo­mi­ses­ta eläk­keel­le siir­ty­mi­seen – et­ten sa­noi­si jou­tu­mi­seen – as­ti; töi­tä, leik­kaa­mis­ta Her­nes­nie­mi oli­si mie­lel­lään vie­lä jat­ka­nut, mut­ta se ei Suo­mes­sa ol­lut mah­dol­lis­ta.

Muu­al­la maa­il­mas­sa se oli mah­dol­lis­ta, ja niin­pä Her­nes­nie­mi mat­kus­ti tii­min­sä kans­sa nii­hin mai­hin, jois­sa työ­tä oli tar­jol­la: Pe­ruun, In­do­ne­si­aan, USA:han, Ne­pa­liin, Mek­si­koon, Kii­naan. Ei sil­ti, jo työ­ai­ka­naan hän mat­kus­te­li pal­jon joko lu­en­noi­mas­sa se­mi­naa­reis­sa tai ope­roi­mas­sa.

Eri­koi­sen muis­tel­mis­ta te­kee se, et­tä sii­hen on kap­pa­lee­seen ´Kuin­ka tul­la hy­väk­si neu­ro­ki­rur­gik­si` otet­tu jän­nit­tä­viä tee­mo­ja, lu­et­te­len niis­tä muu­ta­man: ´Kuo­le­man koh­taa­mi­nen´, ´An­teek­si­an­to´, ´Kuin­ka tätä kes­tää´, ´On­ni´, ´Hir­ve­ää mu­siik­kia ja muu­ta tai­det­ta´...

Mu­kaan on myös lii­tet­ty isä-Oi­van oh­jeis­tus muis­tel­mien kir­joit­ta­mi­ses­ta, isä lu­et­te­lee sii­nä ne tee­mat, joi­ta hä­nen mie­les­tään tu­li­si kä­si­tel­lä.

Au­tent­ti­sia leik­kaus­ker­to­muk­sia on myös uju­tet­tu teks­tiin run­saas­ti, ja ne an­ta­vat tois­tu­es­saan maal­lik­ko­lu­ki­jal­le jon­kin­lai­sen kä­si­tyk­sen sii­tä, mis­tä ai­vo­ki­rur­gi­as­sa on kyse. Ja ne saa­vat hä­net ko­hot­ta­maan ha­tun kor­ke­al­le ihai­lus­ta, et­tä joku moi­seen pys­tyy! Us­ko­ma­ton­ta!

En muis­ta kos­kaan lu­ke­nee­ni yh­tä vai­kut­ta­vaa elä­mä­ker­taa kuin tämä Juha Her­nes­nie­men oma­kä­ti­ses­ti kir­joit­ta­ma muis­tel­ma­te­os on. En tun­te­nut Her­nes­nie­meä hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti, hän il­mei­ses­ti aloit­ti op­pi­kou­lun juu­ri kun olin siir­ty­nyt lu­ki­oon Mänt­tään, mut­ta kir­ja tuo hä­net ja hä­nen elä­män­sä mer­kil­li­sel­lä ta­val­la lä­hel­le. Jopa niin, et­tä tun­tee kai­paa­van­sa hän­tä: ih­mis­tä, jota ei ole kos­kaan ta­van­nut!

Rau­ha hä­nen sie­lul­leen.

Várba­log 3.7.2023