Keskieurooppalainen kalenteri ja kuolema eivät juhannusta tunne
En käy säännöllisesti kampaajalla, en nauti siitä, että joku hypistelee tukkani, päinvastoin: minusta kampaajalla käynti muistuttaa hammaslääkärillä käyntiä. Mutta yhtä lailla kuin hammaslääkäriin on kampaajallekin joskus pakko mennä. Keväällä siirsin aikavarauksen tekoa niin pitkään kuin mahdollista, ensin koronaan sairastumisen takia, sitten silkkaa laiskuuttani, ja kun lopulta tartuin puhelimeen ja tilasin ajan, sain sen lauantaiksi, 25. kesäkuuta.
– Sopiiko kello 10? kysyi kampaajan apulainen.
En viitsinyt selittää hänelle, että silloin on juhannus, vaikka sen kyllä hyvin muistinkin. Tuskin hän sellaisesta juhlapäivästä oli kuullutkaan, nuori mies!
Niin sain hiustenleikkauksen juuri samaan aikaan kuin Ruoveden kirkosta striimattiin juhannusjumalanpalvelus. Olisin katsonut lähetyksen, mutta en uskaltanut perua ajanvarausta kampaajalle, ties koska olisin uuden ajan saanut. Keski-Euroopassa ei juhannusta tunneta, juhannusviikonloppu on samanlainen kuin muutkin kesän viikonloput. Itävalta-Suomi -seura tosin järjesti yhteisen illanvieton lauantai-iltana, mutta siihen minulla ei ollut innostusta osallistua.
Ei tosiaankaan ollut innostusta lähteä juhlimaan, mieli oli matalalla ja syy oli se, että olin aamupäivällä saanut tiedon serkkuni kuolemasta; kuolemakaan ei juhannusta tunne. Hätkähdin lukiessani facebookista surunvalitteluviestejä, vaikka rehellisesti sanoen aavistin, että näin saattaisi käydä, kun juhannusviikon maanantaina soitin serkulleni ja tajusin, miten vaikea hänen oli puhua.
Mutta aavistus ei ole samaa kuin vahvistettu tieto, aavistuksen voi aina työntää mielessään sivuun ja uskoa edessä oleviin parempiin päiviin. Puhelumme päättyi lupaukseeni tulla häntä tapaamaan Suomeen tultuani, missä hän sitten olisikin, sairaalassa tai kotona. Mutta toisin kävi.
Serkusparvi harvenee, ja tänä juhannuksena minun oli vaikea ottaa vastaan kuolemanuutinen; en tahdo uskoa sitä todeksi. Näinkö siinä sittenkin kävi, hämmästelen. Serkkuni oli urhea, hän oli selviytynyt jo monta kertaa vakavasta sairastumisesta, noussut yhä uudelleen jaloillen. Uskoin niin käyvän tälläkin kertaa, mutta niin ei käynyt.
Sisälläni myllertää tunteitten sekamelska: hämmästys, säikähdys, ikävä, kaipuu… Hämmästys: hänenkö vuoronsa? Säikähdys: minun vuoroni voi tulla koska vain, minähän olen vanhempikin kuin hän! Ikävä ja kaipuu: koskaan enää emme kesäisin sauno yhdessä enkä koskaan voi poiketa kirkolla käydessäni hetken mielijohteesta hänen luonaan.
Valoon hän on mennyt, ikuiseen kirkkauteen!