En käy sään­nöl­li­ses­ti kam­paa­jal­la, en nau­ti sii­tä, et­tä joku hy­pis­te­lee tuk­ka­ni, päin­vas­toin: mi­nus­ta kam­paa­jal­la käyn­ti muis­tut­taa ham­mas­lää­kä­ril­lä käyn­tiä. Mut­ta yh­tä lail­la kuin ham­mas­lää­kä­riin on kam­paa­jal­le­kin jos­kus pak­ko men­nä. Ke­vääl­lä siir­sin ai­ka­va­rauk­sen te­koa niin pit­kään kuin mah­dol­lis­ta, en­sin ko­ro­naan sai­ras­tu­mi­sen ta­kia, sit­ten silk­kaa lais­kuut­ta­ni, ja kun lo­pul­ta tar­tuin pu­he­li­meen ja ti­la­sin ajan, sain sen lau­an­taik­si, 25. ke­sä­kuu­ta.

– So­pii­ko kel­lo 10? ky­syi kam­paa­jan apu­lai­nen.

En viit­si­nyt se­lit­tää hä­nel­le, et­tä sil­loin on ju­han­nus, vaik­ka sen kyl­lä hy­vin muis­tin­kin. Tus­kin hän sel­lai­ses­ta juh­la­päi­väs­tä oli kuul­lut­kaan, nuo­ri mies!

Niin sain hius­ten­leik­kauk­sen juu­ri sa­maan ai­kaan kuin Ruo­ve­den kir­kos­ta strii­mat­tiin ju­han­nus­ju­ma­lan­pal­ve­lus. Oli­sin kat­so­nut lä­he­tyk­sen, mut­ta en us­kal­ta­nut pe­rua ajan­va­raus­ta kam­paa­jal­le, ties kos­ka oli­sin uu­den ajan saa­nut. Kes­ki-Eu­roo­pas­sa ei ju­han­nus­ta tun­ne­ta, ju­han­nus­vii­kon­lop­pu on sa­man­lai­nen kuin muut­kin ke­sän vii­kon­lo­put. Itä­val­ta-Suo­mi -seu­ra to­sin jär­jes­ti yh­tei­sen il­lan­vie­ton lau­an­tai-il­ta­na, mut­ta sii­hen mi­nul­la ei ol­lut in­nos­tus­ta osal­lis­tua.

Ei to­si­aan­kaan ol­lut in­nos­tus­ta läh­teä juh­li­maan, mie­li oli ma­ta­lal­la ja syy oli se, et­tä olin aa­mu­päi­väl­lä saa­nut tie­don serk­ku­ni kuo­le­mas­ta; kuo­le­ma­kaan ei ju­han­nus­ta tun­ne. Hät­käh­din lu­kies­sa­ni fa­ce­boo­kis­ta su­run­va­lit­te­lu­vies­te­jä, vaik­ka re­hel­li­ses­ti sa­no­en aa­vis­tin, et­tä näin saat­tai­si käy­dä, kun ju­han­nus­vii­kon maa­nan­tai­na soi­tin ser­kul­le­ni ja ta­ju­sin, mi­ten vai­kea hä­nen oli pu­hua.

Mut­ta aa­vis­tus ei ole sa­maa kuin vah­vis­tet­tu tie­to, aa­vis­tuk­sen voi ai­na työn­tää mie­les­sään si­vuun ja us­koa edes­sä ole­viin pa­rem­piin päi­viin. Pu­he­lum­me päät­tyi lu­pauk­see­ni tul­la hän­tä ta­paa­maan Suo­meen tul­tu­a­ni, mis­sä hän sit­ten oli­si­kin, sai­raa­las­sa tai ko­to­na. Mut­ta toi­sin kävi.

Ser­kus­par­vi har­ve­nee, ja tänä ju­han­nuk­se­na mi­nun oli vai­kea ot­taa vas­taan kuo­le­ma­nuu­ti­nen; en tah­do us­koa sitä to­dek­si. Näin­kö sii­nä sit­ten­kin kävi, häm­mäs­te­len. Serk­ku­ni oli ur­hea, hän oli sel­viy­ty­nyt jo mon­ta ker­taa va­ka­vas­ta sai­ras­tu­mi­ses­ta, nous­sut yhä uu­del­leen ja­loil­len. Us­koin niin käy­vän täl­lä­kin ker­taa, mut­ta niin ei käy­nyt.

Si­säl­lä­ni myl­ler­tää tun­teit­ten se­ka­mels­ka: häm­mäs­tys, säi­käh­dys, ikä­vä, kai­puu… Häm­mäs­tys: hä­nen­kö vuo­ron­sa? Säi­käh­dys: mi­nun vuo­ro­ni voi tul­la kos­ka vain, mi­nä­hän olen van­hem­pi­kin kuin hän! Ikä­vä ja kai­puu: kos­kaan enää em­me ke­säi­sin sau­no yh­des­sä en­kä kos­kaan voi poi­ke­ta kir­kol­la käy­des­sä­ni het­ken mie­li­joh­tees­ta hä­nen luo­naan.

Va­loon hän on men­nyt, ikui­seen kirk­kau­teen!