Ikuinen kesä
Lauri Viidan viimeiseksi jäänyt runo Onni päättyy niin herkästi, ettei sitä voi itkemättä lukea.
”Kaita polku kaivolta ovelle nurmettuu. Ikkunan edessä pystyyn kuivettunut omenapuu. Reppu naulassa ovenpielessä, siinä linnunpesä. Kun olen kuollut, kun olen kuollut. Kesä jatkuu. Kesä.”
Samalla ajatuksella suomalainen veisaa sydämessään: ”Sen suven suloisuutta toivossa katselen, kun kerran kaikki uutta, on maassa autuuden” (virsi 620) ja ”Lämmössä armon auringon jo linnut visertää, vaan sitten suvi aina on, kun matka taakse jää” (virsi 498).
Jos Raamattu olisi kirjoitettu suomalaisen kulttuurin keskellä, niin siinä olisi varmasti käytetty kesää ikuisen elämän vertauskuvana. Niin tärkeä on suvi meille vuodenaikana, että sijoitamme siihen myös syvimmät toiveemme ikuisesta elämästä. Pyhän kirjan syntyseuduilla vuodenaikojen kierto on ollut erilainen, eikä siellä ole vastaavaa tunnetta kesään liittyen.
Raamattua pitää siis paljon selittää, jotta sen sanoma kaikessa syvällisyydessään välittyy lukijalle. Etiopialaisen hoviherran pyyntö Filippokselle on yhäti ajankohtainen: ”Kuinka ymmärtäisin, kun kukaan ei minua neuvo.” (Apt. 8:31)
Raamatun äärellä kokee myös Vanhan testamentin Saarnaajan tavoin: ”Joka tietoa lisää, lisää tuskaa.” (Saar. 1:18) Jumalasta ja ikuisuudesta puhuminen on aina haastavaa. Se vaatii suurta nöyryyttää. Hapuilemme sanoja, joita edeltävät sukupolvet ovat löytäneet, ja samalla etsimme uusia sanoja Jumalan todellisuudelle.
”Kesä jatkuu”, noissa Lauri Viidan sanoissa on syvää hengellistä viisautta. Yksinkertainen ilmaus, mutta samalla täynnä toivoa. Siksi tahdon pappina julistaa, että ”kesä jatkuu”. Saamme iloita ja kiittää kauniista suvesta, jota juuri nyt, tässä hetkessä elämme.
Syvimmältään turvamme ja toivomme ei kuitenkaan ole ohi kiitävässä Suomen kesässä. Tärkeintä on, että se kertoo salatulla tavalla vielä paljon suuremmasta asiasta: Ikuisesta kesästä!
Jukka Taskinen
vt. kirkkoherra