Kuka oli Jee­sus? Höl­mön kuu­lui­nen ky­sy­mys meil­le, jot­ka koko ikäm­me olem­me kuul­leet Je­suk­ses­ta. Kyl­lä­hän me tie­däm­me, et­tä hän oli Ju­ma­lan poi­ka ja mei­dän va­pah­ta­jam­me. Mie­leem­me var­maan tu­lee kuva par­rak­kaas­ta mie­hes­tä, jol­la on vaa­lea vaa­te pääl­lään ja lem­peä hymy kas­voil­laan. Näin­hän hän­tä on ku­vat­tu meil­le mo­nes­sa­kin kir­jas­sa ja elo­ku­vas­sa.

Hän oli siis ta­val­li­sen nä­köi­nen mies, joka oli pu­keu­tu­nut ai­kan­sa ta­val­la Pa­les­tii­nas­sa. Me tie­däm­me var­maan kai­ken, mitä rip­pi­kou­lus­sa, kir­jal­li­suu­des­sa, kir­kos­sa, elo­ku­vis­sa ja ties mis­sä muu­al­la­kin meil­le on ku­vat­tu Jee­suk­ses­ta ja näis­tä me muo­dos­tam­me ku­vam­me hä­nes­tä. En­tä­pä, jos muu­tam­me nä­kö­kul­maa, ku­ten Oi­va Pa­lo­hei­mo ai­ka­naan. Sil­loin meil­le muo­dos­tuu eh­kä seu­raa­va kuva Jee­suk­ses­ta:

Jee­sus Kris­tus, poi­ka Her­ran,

kul­ki met­sä­tie­tä ker­ran

hy­my­huu­lin, avo­ja­loin

- lin­nun­poi­ka käm­me­nel­lään.

Sii­tä kul­ki kris­tit­ty­kin

mus­tis­san­sa, il­mein my­kin,

pa­hek­su­vin mie­li­a­loin

- seu­dun syn­nit sy­dä­mel­lään.

Koh­ta­si­vat

ohi as­tuis­saan

tun­te­mat­ta tois­taan kum­pi­kaan.

(Oi­va Pa­lo­hei­mo: Kris­tus ja kris­tit­ty)

Hyvä ky­sy­mys meil­le tä­nään­kin on, et­tä kum­paa ha­lu­am­me seu­ra­ta? Kyl­lä se tai­taa ol­la tuo Jee­sus Kris­tus, poi­ka Her­ran.

Us­kon pi­täi­si ol­la va­paut­ta­vaa, ilois­ta ja toi­vei­kas­ta elä­mis­tä. Mei­dän us­kom­me kui­ten­kin näh­dään usein ah­das­mie­li­se­nä, ra­jo­ja aset­te­le­va­na asi­a­na, jos­sa ilol­la ja kii­tok­sel­la ei ole si­jaa. Eh­kä­pä se on jos­kus sel­lais­ta ol­lut­kin. Muun mu­as­sa he­rän­näi­syy­den vai­hei­siin on kuu­lu­nut oma synk­kä elä­män­ta­pa. Nau­ra­mi­nen kun oli tur­huut­ta ja syn­tiä, sa­moin kuin vä­rik­käät vaat­teet ja mon­ta muu­ta asi­aa. Kyl­lä­hän nämä ovat ihan vii­me vuo­si­kym­me­niin­kin kul­keu­tu­neet eten­kin syr­jä­seu­duil­la.

Mikä sit­ten on oi­kein? Mikä on oi­ke­aa us­koa? Mi­ten voin elää to­dek­si omaa us­ko­a­ni? Täs­sä ky­sy­myk­siä, joi­hin pi­täi­si osa­ta vas­ta­ta. ”Us­ko on sen to­del­li­suut­ta, mitä toi­vo­taan, sen nä­ke­mis­tä, mitä ei näh­dä.” Näin siis edel­leen hep­re­a­lais­kir­jees­sä.

Mitä minä sit­ten toi­von? Toi­von­ko nä­ke­vä­ni tu­le­vai­suu­den va­loi­sa­na ja hy­vä­nä, jo­hon mah­tuu pait­si ar­kie­lä­män to­del­li­suut­ta, myös kai­ken toi­von ja ilon nä­ke­mis­tä? Nä­en­kö kai­ken tu­le­van uh­ka­na ja oman elä­mä­ni vain ka­do­tuk­seen vie­vä­nä, jos olen iloi­nen ja nau­ran?

Oma nä­kö­kul­ma­ni on sel­lai­nen, et­tä tu­le­vai­suus on toi­voa täyn­nä. Siel­lä ovat kaik­ki mah­dol­li­suu­det. Hyvä saa to­teu­tua. Saan elää to­dek­si sitä, et­tä Ih­mi­sen Po­jal­la on val­ta an­taa syn­nit an­teek­si. Sa­moin saan teh­dä minä lä­him­mäis­tä­ni koh­taan. Saan ol­la ih­mi­nen, jol­la on tu­le­vai­suus ja toi­vo. Saan ol­la us­ko­vai­nen. Täs­sä Va­pah­ta­ja tu­kee mi­nua.

Hy­vät lu­ki­jat! Tämä kir­joi­tuk­se­ni on täl­lä erää vii­mei­nen Ruo­ve­si-leh­teen. Jään vuo­den­vaih­tees­sa oi­ke­as­ti eläk­keel­le ja nuo­rem­mat saa­vat jat­kaa töi­tä seu­ra­kun­nas­sa. Kii­tän ku­lu­nees­ta ja toi­vo­tan kai­kil­le lu­ki­joil­le oi­kein hy­vää ja Ju­ma­lan siu­naa­maa jat­koa.

Sau­li Kes­ki­nen

ro­vas­ti