Ju­ma­la kyl­lä tie­tää, mitä minä ha­lu­an. Mik­si pi­täi­si ru­koi­le­mal­la se­lit­tää, min­kä Hän jo tie­tää. Li­säk­si vai­kut­taa, et­tä har­vem­min Ju­ma­la täyt­tää toi­vee­ni. On­ko Ju­ma­la siis pal­ve­li­ja, jon­ka pi­täi­si au­to­maat­ti­ses­ti täyt­tää toi­veem­me? Meil­lä on hel­pos­ti sama asen­ne kun yh­del­lä tyt­tä­ris­tä­ni pie­ne­nä: Kun hän ei saa­nut, mitä ha­lu­si, tuli tiuk­ka vaa­ti­mus: ”kyl­lä tei­dän pi­tää mua pal­vel­la, kun oot­te ker­ran mut hank­ki­nu!”. Toi­si­naan tei­ni-ikäi­sen­kin suh­de van­hem­piin­sa ki­tey­tyy

pyyn­töön: ”li­sää ra­haa!”. On­ko ru­koi­le­mi­nen to­del­li­suu­des­sa vain Ju­ma­lal­ta ker­jää­mis­tä, ikään­kuin Ju­ma­la ei oi­kein suos­tui­si an­ta­maan?

Lap­si pet­tyy, kun van­hem­mat ei­vät to­teu­ta vaa­ti­muk­sia, sa­moin me­kin usein pe­tym­me, kun ru­kouk­siin ei kuu­lu vas­taus­ta. Tun­tuu, kuin ru­koi­le­mi­nen oli­si vain muo­dol­li­nen suo­ri­tus ja jon­kin­lai­nen toi­ve­lis­ta, jol­la ei to­del­li­suu­des­sa ole sen kum­men­paa mer­ki­tys­tä.

Ju­ma­la kyl­lä tie­tää, mitä me ha­lu­am­me, mut­ta Hän tie­tää myös, mitä me tar­vit­sem­me. Sel­viy­ty­äk­seen hy­vin elä­mäs­sä, lap­si tar­vit­see van­hem­mil­ta lä­hei­syyt­tä, yh­teis­tä ai­kaa, tur­val­li­sia ra­jo­ja ja opas­tus­ta elä­mään.

Ju­ma­la tie­tää mei­dän tar­vit­se­van lä­heis­tä suh­det­ta, ar­mon ja tur­val­li­suu­den ko­ke­mis­ta sekä opas­tus­ta ja joh­da­tus­ta elä­män va­lin­nois­sa. Hän ha­lu­aa var­jel­la elä­määm­me tu­hou­tu­mas­ta ja tah­too an­taa to­del­li­sen elä­män (Joh. 10:10 ). Kai­ken tä­män si­jaan mei­dän ai­noa pyyn­tö kui­ten­kin on: ”an­na sitä ja tätä!”. Niin­kuin hy­vät van­hem­mat, Ju­ma­la ei myös­kään an­na mi­tään tur­haa ja va­hin­gol­lis­ta mut­ta kai­ken tar­peel­li­sen Hän on lu­van­nut an­taa, kun ha­lu­am­me tun­tea Hä­net. (2.Piet. 1:3).

Ju­ma­la ei ole­kaan niin­kuin jou­lu­puk­ki tai kark­ki­au­to­maat­ti. Hän on ra­kas­ta­va Tai­vaan Isä, joka ha­lu­aa aut­taa si­nua löy­tä­mään rik­kaan ja mer­ki­tyk­sel­li­sen elä­män sekä toi­von tu­le­vai­suu­des­ta ikui­suu­des­sa. Hä­net op­pii tun­te­maan vaik­ka­pa ru­koi­le­mal­la: Pyy­dä Jee­sus­ta elä­mä­si op­paak­si ja tur­vaa ar­moon ja an­teek­si­an­toon, jon­ka Hän hank­ki si­nul­le kär­si­mäl­lä puo­les­ta­si ris­tin­kuo­le­man. Hä­nen rak­kau­ten­sa si­nua koh­taan riit­tää, riip­pu­mat­ta sii­tä, mil­lai­nen olet, mil­lai­nen men­nei­syy­te­si on, mitä muut si­nus­ta ajat­te­le­vat tai ku­vit­te­let­ko ole­va­si toi­vo­ton ta­paus. Jee­sus lu­paa, et­tä jo­kai­sel­le Hä­neen us­ko­val­le on va­rat­tu­na ikui­nen elä­mä Hä­nen luo­naan, ku­ten Joh. 3:16 sen hy­vin il­mai­see.

Ra­kas­ta­val­le Tai­vaan Isäl­le on sit­ten help­po ru­kouk­ses­sa ker­toa huo­len­sa ja tar­peen­sa ja luot­taa, et­tä Hän tie­tää par­hai­ten, mil­lai­sen vas­tauk­sen an­taa.

Heik­ki Pa­lo­mä­ki

Ruo­ve­den va­paa­seu­ra­kun­ta