Pa­ran­ta­va tuu­li, Py­hän Hen­gen ke­vyt kos­ke­tus vii­pyy ihol­la, sy­dä­mes­sä, sie­lus­sa.

Maa vi­he­ri­öi, uut­ta syn­tyy koko ajan; tun­nen sel­väs­ti va­lon voi­man, Py­hän Hen­gen kirk­kaan kut­sun hen­non al­ku­ke­sän raik­kaan tuu­len juok­sus­sa.

Pu­ron vesi sol­juu hyp­pien ki­vel­tä ki­vel­le, pi­sa­rat ke­pei­tä hel­miä kau­lal­la.

Py­hän Hen­gen kos­ke­tus, ilo vir­taa, tem­paa ke­vät­vä­sy­neen mie­len, näyt­tää Ju­ma­lan maa­il­man, avaa sil­mät jot­ka ei­vät en­nen näh­neet, avaa kä­det jot­ka ei­vät en­nen ra­kas­ta­neet.

Py­hän Hen­gen leu­to tuu­li kuin läh­de kaik­kien vä­sy­nei­den juo­da, ko­ho­ta kaik­kiin mai­se­miin.

Tä­män Ris­to Kor­mi­lai­sen ru­non myö­tä siu­nat­tua ja vir­kis­tä­vää ke­sää toi­vot­ta­en

Ruo­ve­den seu­ra­kun­ta