Ih­mi­sil­le ko­vas­ti mie­lui­sia ovat ai­na ol­leet kaik­ki mu­kaan­sa tem­paa­vat ta­ri­nat. Sa­dut, saa­gat, pit­kät ru­no­mit­tai­set lau­lut ja nii­den esit­tä­jät oli­vat ai­koi­naan su­per­suo­sit­tu­ja. Tru­ba­duu­rit ja muut hy­vä­pu­hei­set esiin­ty­jät kier­si­vät am­mat­ti­lai­si­na to­reil­la ja yl­häis­ten ho­veis­sa ja hei­tä oi­ke­as­ti ar­vos­tet­tiin.

Heil­lä oli myös har­vi­nai­nen lupa saa­da pil­ka­ta ri­vien vä­lis­sä tiet­tyyn ra­jaan as­ti ho­vi­vä­keä ja jopa ku­nin­kaal­li­sia.

Sii­nä oli kyl­lä ai­na oma tiet­ty ris­kin­sä. Jos raja ylit­tyi, niin keik­ka­e­lä­mä päät­tyi sa­man tien van­ki­tyr­mään tai pa­him­mas­sa ta­pauk­ses­sa jopa na­run jat­kok­si.

Mo­nen­lai­sia ta­ri­noi­ta on myös in­nol­la kir­joi­tet­tu tal­teen sii­tä as­ti, kun jo­tain pa­pe­rin­ta­pais­ta ma­te­ri­aa­lia on osat­tu jos­tain mas­sas­ta pu­ser­taa, tai na­has­ta teh­dä.

Sitä en­nen ha­kat­tiin jo ki­veen kaik­ki ne asi­at, joi­den ei ha­lut­tu pai­nu­van un­ho­laan.

Iki­van­hois­sa teks­teis­sä ja­et­tiin poik­keuk­set­ta ai­na his­to­ri­al­lis­ta tie­toa tai ker­rot­tiin jo­tain kuu­lui­saa le­gen­daa, joka oli kul­ke­nut su­ku­pol­ves­ta toi­seen jo vuo­si­sa­to­ja.

Kaik­kien kan­so­jen tun­ne­tut kan­sal­li­see­pok­set pe­rus­tu­vat juu­ri täl­lä lail­la säi­ly­nei­siin iki­ai­kai­siin ker­to­muk­siin, ku­ten mei­dän Ka­le­va­la.

Sa­dut, saa­gat, pit­kät ru­no­mit­tai­set lau­lut ja nii­den esit­tä­jät oli­vat ai­koi­naan su­per­suo­sit­tu­ja.

Pa­pe­rin val­mis­tus ja kir­ja­pai­non kek­si­mi­nen aloit­ti uu­den ajan­jak­son maa­il­mas­sa. Sen jäl­keen ei ta­ri­noi­ta enää tar­vin­nut säi­ly­tel­lä suus­ta kor­vaan me­ne­tel­mäl­lä.

Kir­jat hal­pe­ni­vat ja muut­tui­vat vä­hi­tel­len tie­to­kir­jal­li­suu­des­ta viih­teel­li­sem­pään suun­taan.

En­nen te­le­vi­si­o­ta ja sen al­ku­ai­ka­na­kin vie­lä, oli kir­jo­jen lu­ke­mi­nen hy­vin suo­sit­tu ajan­vie­te. Ke­hi­tys jat­koi kui­ten­kin kul­ku­aan ja toi jat­ku­vas­ti tar­jol­le li­sää hie­no­ja tek­ni­siä saa­vu­tuk­sia. Ih­mi­sil­le al­koi ol­la tyr­kyl­lä niin pal­jon viih­de­tar­jon­taa, et­tei ole ol­len­kaan ih­me, jos lu­ke­mi­nen jos­sain vä­lis­sä pää­si vä­hän unoh­tu­maan.

Kaik­kia se har­mit­taa, kun kir­jo­jen lu­ke­mi­nen on vä­hen­ty­nyt, mut­ta olen huo­man­nut, et­tä kir­jai­li­joi­den ar­vos­tus on säi­ly­nyt. Alal­la ja­e­taan mon­ta tun­nus­tus­pal­kin­toa, No­be­lia myö­ten ja suu­rin jou­koin ih­mi­siä is­tuu kuun­te­le­mas­sa, kun kir­jai­li­ja ker­too työs­ken­te­ly­ta­vois­taan, te­ok­sen­sa syn­nys­tä ja tu­le­vai­suu­den suun­ni­tel­mis­taan, ku­ten vii­me ke­sä­nä näh­tiin Ruo­ve­del­lä Vin­han kir­jai­li­ja­ta­pah­tu­mas­sa.

Hyvä kir­jai­li­ja on poik­keuk­sel­li­sen lah­jak­kuu­ten­sa myö­tä kiin­nos­ta­va per­soo­na.

Kyl­lä pu­hu­mi­sen tai­tu­rit­kin ovat edel­leen suo­sit­tu­ja kan­san kes­kuu­des­sa ja sitä iki­van­haa pe­rin­net­tä pi­tä­vät sit­ke­äs­ti yl­lä ai­na­kin imi­taat­to­rit ja stand-up koo­mi­kot.

Näi­den alo­jen am­mat­ti­lai­set myön­tä­vät, et­tä heil­tä ei­vät kä­si­kir­joi­tuk­set kos­kaan lopu.

Ai­na kun avaa päi­vän leh­det tai kuun­te­lee ja kat­se­lee uu­ti­set, niin saa suo­raan ai­hei­ta seu­raa­val­le kei­kal­le.

Kyös­ti ke­hui ai­na, et­tä hä­nen isän­sä oli laa­jal­ti tun­net­tu eri­no­mai­nen ju­tun ker­to­ja, kos­ka hän pys­tyi ker­to­maan par­haim­mil­laan ai­van hul­vat­to­mia ta­ri­noi­ta. Kyös­ti myön­si sa­mal­la, et­tä hän ei ole kos­kaan pääs­syt ai­van isän­sä ta­sol­le. Sen ta­kia hä­nen par­haim­mis­sa ju­tuis­saan­kin on mo­nes­ti mu­ka­na vä­hän hul­vaa.