Is­tun il­taa maa­seu­dul­la, ta­los­sa, joka oli­si voi­nut pää­tyä au­ti­ok­si muut­to­tap­pi­o­kun­nas­sa. Tänä il­ta­na minä elä­vöi­tän sitä. Se vas­taa mi­nul­le ko­hi­se­mal­la. Öl­jy­pol­tin ko­ri­see kam­mi­os­saan, pat­te­rit tu­hi­se­vat kul­jet­ta­es­saan vet­tä suo­nis­saan pi­tääk­seen mi­nut läm­pi­mä­nä 1920-lu­vun ta­lon sy­lei­lys­sä.

Olen loi­koil­lut lau­teil­la puu­läm­mit­tei­sen sau­nan lep­peis­sä löy­lyis­sä, kuun­nel­lut kuu­sen­hal­ko­jen ri­ti­nän ker­to­mia ta­ri­noi­ta, pa­la­van koi­vun ku­va­el­mia. Is­tuu­dun soh­val­le kyl­py­ta­kis­sa­ni, ase­tan tork­ku­pei­ton ja­loil­le­ni, ja si­hau­tan sau­na­juo­man au­ki. Olen. Tämä on mi­nul­le ar­ki-il­lan luk­sus­ta.

Luk­sus­ta on se­kin, kun mies lait­taa tak­kaan tu­len, jota on ko­mea kat­sel­la la­si­luu­kun lä­vit­se. Tum­ma il­ta on jos­sain ik­ku­noi­den ta­ka­na, jää sin­ne tun­nel­maa ko­hot­ta­maan. Naa­pu­rin ik­ku­nois­ta nä­kyy va­loa. On kiva tie­tää, et­tä siel­lä­kin on elä­mää. Lap­si­per­he, joka vas­ta elä­vöit­tää­kin maa­seu­tua! Ym­pä­ril­lä­ni olo­huo­nees­sa on hil­jais­ta, mitä nyt tuli rä­ti­see ja läm­mi­tys hil­li­tys­ti muis­tut­taa huo­len­pi­dos­taan. On hyvä ja rau­kea ol­la.

Täl­lä ta­lol­la on sa­ta­vuo­ti­nen his­to­ria, mut­ta hir­ret vai­ke­ne­vat yh­teis­tuu­min. Ha­lu­ai­sin udel­la niil­tä, mitä kaik­kea ne ovat näh­neet ja kuul­leet vuo­si­kym­men­ten saa­tos­sa, sel­lais­ta, mitä ih­mi­set ei­vät tie­dä. Vint­ti­ka­ma­ris­ta ei sen­tään kuu­lu yöl­lä as­ke­lia ei­kä hä­mä­rä­pe­räis­tä ko­li­naa, jo­ten tääl­lä ei joko kum­mit­te­le tai aa­veet ovat ys­tä­väl­li­siä, le­vol­li­sia sie­lu­ja.

Sei­nä­kel­lon vai­en­nam­me yök­si, sil­lä muu­toin se jat­kai­si kii­ruh­ta­mis­taan ja muis­tut­tai­si ole­mas­sa­o­los­taan puo­len tun­nin vä­lein, une­ni kes­keyt­tä­en. Vet­reä koh­ta ysi­kymp­pi­nen, jol­la oli­si mel­koi­sia ta­ri­noi­ta ker­rot­ta­va­naan, jos vaan ti­kit­tä­mi­sel­tään malt­tai­si. Ha­vain­to­ja ajal­ta, jol­loin oli pak­ko jät­tää koti ja läh­teä tien pääl­le, jät­tää elin­kei­no ja suu­rin osa omai­suu­des­ta. Ei­kä ol­lut enää mah­dol­li­suut­ta pa­la­ta, vaan piti ra­ken­taa koti täl­le mä­el­le, joka käyt­töön an­net­tiin, vil­jel­tä­väk­si ja vaa­lit­ta­vak­si.

On talo eläi­mel­lis­tä­kin me­noa näh­nyt, voi­nut tar­kas­tel­la ruo­kaa tuot­ta­via hyö­ty­e­läi­miä ja lem­mik­kei­nä pi­det­ty­jä kis­so­ja ja koi­raa, seu­ra­ta tyy­nes­ti nii­den käys­ken­te­lyä, am­mun­taa ja kot­ko­tuk­sia. Nyt se jy­ke­vä­nä muis­te­lee elu­koi­ta, emän­nän kii­ruh­ta­mis­ta lyp­syl­le en­nen mai­to­au­ton kier­ros­ta. Kat­se­lee ke­sän mit­taan kuk­kien rön­sy­ä­mis­tä ja la­kas­tu­mis­ta, hu­ma­lan kii­pe­ä­mis­tä en­ti­sen na­ve­tan ul­ko­sei­nää pit­kin, ihas­te­lee suo­pa­yrt­tien sit­ke­ää nou­sua ki­vi­ja­lan juu­reen. Ih­met­te­lee vuo­den kier­toa.

Lii­ken­teen ää­niä ei kan­tau­du ta­lon si­sään, vain sa­tun­nai­sen au­ton hu­ri­na, kun se kään­tyy la­don nur­kal­ta ja ka­raut­taa ohit­se. Hel­teel­lä kui­va hiek­ka­tie pöl­läyt­tää pe­rään hi­taas­ti las­keu­tu­van va­nan.

Sei­nä­kel­lo rak­sut­te­lee keit­ti­ös­sä. Tar­tun hel­läs­ti hei­lu­riin ja suon sil­le­kin le­po­het­ken, kun­nes aa­mul­la ke­vy­es­ti kos­ke­tan sen taas liik­keel­le, jat­ka­maan kul­ku­aan, niin kuin mi­nä­kin omaa­ni.

Kir­joit­ta­ja on Ruo­ve­del­lä asu­va pöy­tä­laa­tik­koon kir­joit­ta­ja