Mitä talo kertoisikaan
Kolumni
Istun iltaa maaseudulla, talossa, joka olisi voinut päätyä autioksi muuttotappiokunnassa. Tänä iltana minä elävöitän sitä. Se vastaa minulle kohisemalla. Öljypoltin korisee kammiossaan, patterit tuhisevat kuljettaessaan vettä suonissaan pitääkseen minut lämpimänä 1920-luvun talon syleilyssä.
Olen loikoillut lauteilla puulämmitteisen saunan leppeissä löylyissä, kuunnellut kuusenhalkojen ritinän kertomia tarinoita, palavan koivun kuvaelmia. Istuudun sohvalle kylpytakissani, asetan torkkupeiton jaloilleni, ja sihautan saunajuoman auki. Olen. Tämä on minulle arki-illan luksusta.
Luksusta on sekin, kun mies laittaa takkaan tulen, jota on komea katsella lasiluukun lävitse. Tumma ilta on jossain ikkunoiden takana, jää sinne tunnelmaa kohottamaan. Naapurin ikkunoista näkyy valoa. On kiva tietää, että sielläkin on elämää. Lapsiperhe, joka vasta elävöittääkin maaseutua! Ympärilläni olohuoneessa on hiljaista, mitä nyt tuli rätisee ja lämmitys hillitysti muistuttaa huolenpidostaan. On hyvä ja raukea olla.
Tällä talolla on satavuotinen historia, mutta hirret vaikenevat yhteistuumin. Haluaisin udella niiltä, mitä kaikkea ne ovat nähneet ja kuulleet vuosikymmenten saatossa, sellaista, mitä ihmiset eivät tiedä. Vinttikamarista ei sentään kuulu yöllä askelia eikä hämäräperäistä kolinaa, joten täällä ei joko kummittele tai aaveet ovat ystävällisiä, levollisia sieluja.
Seinäkellon vaiennamme yöksi, sillä muutoin se jatkaisi kiiruhtamistaan ja muistuttaisi olemassaolostaan puolen tunnin välein, uneni keskeyttäen. Vetreä kohta ysikymppinen, jolla olisi melkoisia tarinoita kerrottavanaan, jos vaan tikittämiseltään malttaisi. Havaintoja ajalta, jolloin oli pakko jättää koti ja lähteä tien päälle, jättää elinkeino ja suurin osa omaisuudesta. Eikä ollut enää mahdollisuutta palata, vaan piti rakentaa koti tälle mäelle, joka käyttöön annettiin, viljeltäväksi ja vaalittavaksi.
On talo eläimellistäkin menoa nähnyt, voinut tarkastella ruokaa tuottavia hyötyeläimiä ja lemmikkeinä pidettyjä kissoja ja koiraa, seurata tyynesti niiden käyskentelyä, ammuntaa ja kotkotuksia. Nyt se jykevänä muistelee elukoita, emännän kiiruhtamista lypsylle ennen maitoauton kierrosta. Katselee kesän mittaan kukkien rönsyämistä ja lakastumista, humalan kiipeämistä entisen navetan ulkoseinää pitkin, ihastelee suopayrttien sitkeää nousua kivijalan juureen. Ihmettelee vuoden kiertoa.
Liikenteen ääniä ei kantaudu talon sisään, vain satunnaisen auton hurina, kun se kääntyy ladon nurkalta ja karauttaa ohitse. Helteellä kuiva hiekkatie pölläyttää perään hitaasti laskeutuvan vanan.
Seinäkello raksuttelee keittiössä. Tartun hellästi heiluriin ja suon sillekin lepohetken, kunnes aamulla kevyesti kosketan sen taas liikkeelle, jatkamaan kulkuaan, niin kuin minäkin omaani.
Kirjoittaja on Ruovedellä asuva pöytälaatikkoon kirjoittaja