Minne kiire valmiissa maailmassa?
Kolumni
Iät ajat on verrattu maalais- ja kaupunkilaiselämää. Suurin ero lienee edelleen se, että maalla ei tarvitse tuijottaa kelloa niin usein kuin kaupungissa, elämä ei yleensä ole minuutista kiinni. Maalla voi nostaa katseen maisemaan ja mieli tyyntyy. Läsnä on moniaistinen kokemus. Silmät ja korvat herkistyvät ottamaan vastaan luonnon ilmiöitä, huomaamaan pieniäkin rasahduksia ja tirskutuksia ja välillä täyttä hiljaisuutta. Maaseudulla vääjäämättä altistuu rauhallisiin hetkiin.
Mikä kumma meihin menee kuin vimman viemänä kaupungissa ja jo lähtiessämme sinne? Kiire tarttuu puseroon, ja hitusenkin hidas edellä ajava tai suojatien ylittäjä on matelija, löntystelijä, tientukko. ”Ota ihan rauhallisesti. Muista, että ei ole mihinkään kiire.” Neuvo on aivan totta muttei auta. Ärsyttää, kun juuri minä joudun punaisiin valoihin, koska edellä ajava ei millään päässyt liikkeelle. Johan ratin takana nousee ajatus: ”Vaihdekeppikö on hukassa, vai tonttiako olet ostamassa?” – Aivan turhaa ärjyilyä mutta ärjyttää silti.
Kiire on toki aivan todellista, kun pitää ehtiä, koska edellisessä paikassa meni oletettua pitempään. Siis ymmärrettävää.
Maaseudulla vääjäämättä altistuu rauhallisiin hetkiin.
Keskustelupalstalta sattui silmiini kommentti siitä, miten hitaat ihmiset ovat ärsyttäviä. Tunne on varmaan monelle ainakin hetkellisesti tuttu. Kunkin hitaudelle on kuitenkin syynsä. Milloin se on heikentynyt kunto, milloin harkintaa vaativa keskittyminen, milloin turvallinen ja tuttu olotila.
Toimintanopeutemme on yksilöllistä, ja yleensä parhaiten sujuu, kun parina on yhtä hidas tai yhtä nopea. Silloin ei pitäisi tulla sanomista. Kun mielemme kiukuttelee jonkun hitaudesta, loppujen lopuksi kyse on siitä, että meidän on vaikea asettua toisen olotilaan tai tuntea toisenlaista temperamenttia tai edes yrittää ymmärtää sitä.
On toki tilanteita, joista taitaa olla jopa luvallista ärsyyntyä ja joita voi olla mahdotonta tyynesti sulattaa. Yhden niistä aiheuttaa kiilaaja. Hänet näkee liikenteessä, kaupan kassajonossa, huvipuistossa. Eipä juuri taida olla tilannetta, johon ei yksi omavaltainen mahtuisi. Eikä mikään tunnu auttavan, kiilaaja kyllä löytää tiensä toisten eteen.
On hetkiä, joita ei voi tyynesti sulattaa.
Kiilaaminen on huonoa käytöstä. Syynäkö kotoa saatu malli ja peritty tapa vai oletus omasta ylhäisyydestä? Moisesta moukkamaisuudesta voi ja kannattaa kuitenkin huomauttaa, mutta paras lääke siinäkin on itse asiassa kohtelias kysymys. Se osoittaa töpeksimisen paljaimmin: ”Anteeksi, mutta tulitkohan huomanneeksi, että olit jonossa takanani?” Harva vastaa huomanneensa, mutta sisällään jokainen kiilari sen kyllä tietää.
Valmis maailmako? Maailma on kyllä muuten valmis, mutta me poloiset sitä aina sotkemme isommin tai pienemmin. Rakennettavaa riittää. Vaikka valmista ei tulekaan, vaativat niin isoiset huoneissaan kuin me tavalliset tallaajat omalla kynnysrapullamme myös hitaita, kiireettömiä hetkiä pysähtyäksemme harkitsemaan, mitä olisi järkevintä tehdä.
Jokainen on joskus vastuun paikassa. Kiireellä ja hosumisella ei saada kuin härnättyä ampiaistakin kiukkuisempia ihmisiä. Niinpä – hetkeksi katse maalaismaisemaan ja rauhoittumista.