Mene paha korona
Korona on tuntunut tyhmältä. Kun pitää olla kotona. Näin tiivistää kolmasluokkalainen koululainen pandemiavuoden ajatuksiaan.
Tämän jyväskyläläisen lapsen tekemä piirustus aloittaa lapsiasiavaltuutetun toimiston tuoreen teoksen Käsienpesua ja kotona oloa: kolmasluokkalaisten lasten koronakokemuksia. Se koostuu lasten piirustuksista ja vastaa kysymykseen, millaisia ajatuksia korona herättää.
Kuvissa näkyy hautakiviä, lääkkeitä, koronavirusta, sairaaloita ja testipaikkoja. Niissä on myös koteja, surullisia kasvoja, etäkoulua, harrastuksia, turvavälejä, maskeja, suojahanskoja, käsidesiä ja käsien pesemistä.
Kuvat ja niiden oheen liitetyt tekstit sisältävät pelkoa, epätietoisuutta, harmia ja turhautumista. Tämä ei yllätä, sillä tätähän se on ollut aikuisillekin.
Kaikki ei ollut yhtä auvoa vanhemmillekaan, joiden venymistä voi pitää ihmesuorituksena.
Osalle lapsista kotona vietetyn ajan lisääntyminen oli mukavaa ja etäkoulun tuoma vapaampi arki iloinen asia.
Toisille koti näyttäytyi tylsänä paikkana, koska arjesta puuttuivat harrastuspaikat ja koulut. Aikuisten parhaasta yrityksestä huolimatta joku lapsista putosi kelkasta.
Teos on väkevä muistutus siitä, että lasten kuuleminen pitää muistaa myös poikkeusaikoina. Miltä tuntuu, kun rakas urheiluharrastus pitää keskeyttää, koulua käydään kotoa käsin, kirjastoon ei pääse, eikä kavereita ja isovanhempia voi tavata. Lapsen maailmassa rajoitukset kestivät ikuisuuden.
Kaikki ei ollut yhtä auvoa vanhemmillekaan, joiden venymistä voi pitää ihmesuorituksena elämän kutistuttua neljän seinän sisälle: omien töiden ohella piti huolehtia lasten koulunkäynnistä ja taiteilla arjen pyörityksessä.
Onneksi moni sai suunsa auki ja kertoi julkisesti, että tilanne kuormittaa liikaa.
Lasten lisäksi mielessäni ovat nuoret, erityisesti ne uudet opiskelijat, jotka aloittivat tutkintonsa suorittamisen omalta sängyltä käsin näkemättä tovereitaan muuten kuin etäyhteyksien kautta ja yrittäen luovia omatoimisesti opinnoissaan.
Vaikka itse pärjäämisen myytti kuuluu tiukasti suomalaiseen kulttuuriin, onneksi moni sai suunsa auki ja kertoi julkisesti, että tilanne kuormittaa liikaa. Opiskelijoiden mielenterveyspalvelujen kysyntä kasvoikin kuluneena vuonna merkittävästi.
Kun miettii omia opiskeluaikojaan, on vaikea kuvitella, miltä se olisi tuntunut ilman muita ihmisiä. Ilman oman vuosikurssin uusia ystäviä, ilman ruokalan hälinää, ilman massaluentojen satunnaisia tuttavuuksia, ilman harrastuksia ja iltarientoja.
Vierailuista tuli virkistäviä, mutta olo oli koko ajan kuin varkaan.
Poikkesin alkukeväästä Lahdessa. Yllätyksekseni jo tuolloin kaksi museota piti oviaan auki pandemian yhä jyllätessä.
Vierailuista Radio- ja tv-museoon sekä Hiihtomuseoon tuli virkistäviä, mutta olo oli koko ajan kuin varkaan. Oli vaikea uskoa, että kulttuurikokemuksista saa nauttia ilman syyllisyyttä. Turvaväleistä ei ollut vaikea huolehtia, sillä paikalla ei ollut ketään muita museovieraita.
Tämä oli kuin alkupaloja uudesta normaalista.
Kesätapahtumien kirjoa selatessa olo on suorastaan epäuskoinen. Onko tämä tottakaan, että saamme vielä joskus kokea Noitakäräjien koko kirjon, istua Pihlajalahden kesäkonsertin tunnelmassa ja lähteä hellettä pakoon Viljamakasiinin hirsiseinien suojaan.