Ih­mis­la­jim­me on si­kä­li eri­tyis­laa­tui­nen, et­tä luo­vuu­tem­me ja mie­li­ku­vi­tuk­sem­me avul­la jo­kai­nen voi ra­ken­taa oman maa­il­man­sa. Mie­li­ku­vi­tus ke­hit­tyy muu­ta­man vuo­den iäs­sä, mut­ta sil­loin kun lap­si op­pii lu­ke­maan, ovi myös mui­den luo­miin maa­il­moi­hin avau­tuu.

Voi­kin sa­noa, et­tä lu­ku­tai­to on no­pein te­le­port­ti uu­siin maa­il­moi­hin. No­pe­am­min kuin kir­jaan tart­tu­mal­la ei voi pääs­tä soh­van nur­kas­ta toi­sel­le puo­lel­le maa­il­maa, tai jopa tun­te­mam­me Tel­luk­sen ul­ko­puo­lel­le, vaik­ka­pa Ank­ka­lin­naan.

En­si vii­kol­la vie­te­tään Lu­ku­kes­kuk­sen jär­jes­tä­mää val­ta­kun­nal­lis­ta lu­ku­viik­koa, jon­ka ta­voit­tee­na on kan­nus­taa kai­ke­ni­käi­siä lu­ki­joi­ta kir­jo­jen pa­riin. Aloin­kin kiin­nit­tää huo­mi­o­ta sii­hen, kuin­ka kal­li­sar­voi­nen tai­to lu­ku­tai­to on­kaan. Sen myö­tä ha­ra­kan­var­pai­ta muis­tut­ta­va merk­ki­jo­no pa­pe­ril­la muut­tuu­kin si­säl­löl­tään mer­ki­tyk­sel­li­sek­si. Saa­tam­me pi­tää sitä toi­si­naan mel­ko it­ses­tään­sel­vyy­te­nä, mut­ta il­man sitä päi­vit­täi­nen elä­mäm­me mut­kis­tui­si no­pe­as­ti, sil­lä ku­lu­tam­me­han teks­tiä päi­vit­täin eri muo­dois­sa kau­no­kir­jal­li­suu­den mes­ta­ri­te­ok­sis­ta ar­ki­siin teks­ti­vies­tei­hin ja lou­nas­kah­vi­lan hin­nas­toi­hin.

Muis­tu­tuk­sen tai­don mer­ki­tyk­ses­tä saa lo­ma­reis­sul­la tai vie­raan kie­len tun­nil­la, kun lu­ke­mas­taan ei ym­mär­rä höl­kä­sen pö­läys­tä.

Lu­ke­mil­lam­me teks­teil­lä on teks­ti­la­jis­ta riip­pu­en val­ta­va vai­ku­tus; ne viih­dyt­tä­vät, opet­ta­vat, kos­ket­ta­vat, he­rät­tä­vät ky­sy­myk­siä, opas­ta­vat oi­ke­aan paik­kaan sekä os­tos­lis­tan ta­pauk­ses­sa muis­tut­ta­vat, mitä sitä pi­ti­kään tuo­da kau­pas­ta.

Olen ai­na pi­tä­nyt lu­ke­mi­ses­ta ja kir­joit­ta­mi­ses­ta. Lap­se­na il­ta­sa­tu oli päi­vän tär­keim­piä het­kiä, mut­ta opin lu­ke­maan it­se vas­ta eka­luo­kal­la. Kou­lu­ai­ka­na äi­din­kie­li oli mi­nua kes­ki­ver­toa enem­män kiin­nos­ta­vien ai­nei­den jou­kos­sa ja oli myös se ai­ne, jos­sa me­nes­tyin yo-ko­keis­sa par­hai­ten. 

Kiin­nos­tuk­ses­ta huo­li­mat­ta kou­lu­a­joil­ta­ni tut­tu tiet­ty­jen kir­jo­jen pak­ko­lu­ke­mi­nen ei kui­ten­kaan ol­lut eh­kä se te­hok­kain kei­no nuo­ren lu­kuin­non nos­tat­ta­mi­sek­si. Kou­lu­lai­sia on hyvä tu­tus­tut­taa eri­lai­siin kir­ja­gen­rei­hin, mut­ta täy­tyy myön­tää, et­tä osa ylä-as­teel­la lu­e­tuis­ta kir­jois­ta ei osu­nut omaan ma­kuun lain­kaan ja lu­ke­mi­nen tun­tui pak­ko­pul­lal­ta.

Par­haim­mil­laan lu­ku­ko­ke­mus on täy­sin päin­vas­tai­nen; kir­ja imai­see mu­kaan­sa ja suo­ras­taan pa­kot­taa kään­tä­mään si­vua. Hy­vää kir­jaa ei malt­tai­si mil­lään las­kea kä­sis­tään.

Näin jäl­ki­kä­teen voi­nee myös myön­tää, et­tä lu­ki­oai­ka­na lu­e­tut Seit­se­män vel­jes­tä ja Tun­te­ma­ton so­ti­las jäi­vät puo­li tie­hen. To­sin olen lu­ke­nut mo­lem­mat klas­sik­ko-opuk­set myö­hem­min lu­ki­on jäl­keen ja pi­din ko­vas­ti. Ym­mär­ret­tä­väs­ti osa­na pe­rus­si­vis­tä­vää kou­lu­tus­ta kuu­luu tiet­ty­jen klas­si­koi­den tun­te­mi­nen, mut­ta ken­ties äi­din­kie­len tun­tien tär­kein point­ti ei kui­ten­kaan ole sii­nä mitä lu­kee vaan et­tä jo­kai­nen löy­täi­si it­sel­leen mie­luis­ta lu­et­ta­vaa. 

Pit­kän ajan haa­vee­na­ni on myös saa­da kir­joi­te­tuk­si ja jul­kais­tuk­si oma fik­tii­vi­nen ro­maa­ni. Ken­ties, kun sen sa­noo täs­sä ää­neen, on pak­ko jos­sa­kin koh­taa myös tart­tua it­seä nis­kas­ta kiin­ni ja oi­ke­as­ti ryh­tyä kir­joi­tus­puu­hiin. On­nek­si ai­ka­tau­lus­ta ei to­sin ol­lut mi­tään pu­het­ta, pa­la­taan tä­hän vaik­ka­pa pa­rin­kym­me­nen vuo­den pääs­tä.