Kun tu­lin ai­koi­na­ni Ku­ruun rau­ta­kaup­paan töi­hin ke­säl­lä 1978, saa­vuin suo­raan ar­mei­jan lei­vis­tä. Sen ver­ran läh­ties­sä­ni pää­por­til­la top­pa­sin, et­tä jä­tin ky­pä­rän ja ki­vää­rin sin­ne.

Töi­hin alet­tiin sa­man tien ja töi­tä to­si­aan riit­ti. Ku­rus­sa ra­ken­net­tiin 80-lu­vul­la hy­vin ak­tii­vi­ses­ti. Mäs­sä­kän­mä­ki ja Peip­po­ky­lä tu­lee heti en­sim­mäi­se­nä mie­leen, mut­ta teh­tiin nii­tä ta­lo­ja hy­vin pal­jon muu­al­le­kin. Ri­vi­ta­lo­ja­kin nou­si joka vuo­si jon­ne­kin päin kes­kus­tan lä­hel­le. Myös mök­ki­ra­ken­ta­mi­nen oli koko ajan kas­va­vas­sa suo­si­os­sa. Elä­mä oli juu­ri sel­lais­ta kuin maal­la pi­ti­kin ol­la.

Pää­ka­dun var­si suo­ras­taan pur­su­si kaup­po­ja, pank­ke­ja, ruo­ka­paik­ko­ja ja kaik­kia mui­ta tar­vit­ta­via tär­kei­tä pal­ve­lu­ja.Jopa au­to­ja­kin kat­sas­tet­tiin vie­lä al­kuun kun­nan­toi­mis­ton pi­has­sa. Au­ton al­le ei pääs­syt tut­ki­maan, kun ei ol­lut mont­tua, mut­ta jos oli kui­va keli, niin kat­sas­tus­mies saat­toi käy­dä sen ver­ran pol­vil­laan, et­tä kur­kis­ti hie­man poh­jaa. Sit­ten et­sit­tiin so­pi­va hiek­kai­nen alue ja sur­vais­tiin jar­rut poh­jaan. Jos jäi edes hie­man jon­kin­lai­sia ren­kaan jät­tä­miä jäl­kiä, niin taas sai vuo­den ver­ran li­sää ajo­ai­kaa.

Fa­ce­boo­kia ei ol­lut, mut­ta Mat­ka­huol­lon baa­ris­sa oli ik­ku­na­sei­näl­lä niin pit­käs­ti is­tu­ma­paik­ko­ja, et­tä kyl­lä siel­lä joku ai­na tie­si mitä ky­läl­lä oli ta­pah­tu­nut.

Ki­vi­mie­het oli­vat työs­tään yl­pei­tä ja pi­ti­vät lu­jas­ti kiin­ni sii­tä, et­tä hei­dän am­mat­tin­sa on maa­il­man van­hin. Usein väi­te­tään ilo­tyt­tö­jen ol­leen en­sim­mäi­se­nä, mut­ta mie­het sa­noi­vat, et­tä ne tu­li­vat sit­ten vas­ta, kun ki­ven­hak­kaa­jat sai­vat en­sim­mäi­sen ti­lin.

Väki viet­ti ai­kaa iloi­ses­ti ru­pa­tel­len ja yrit­ti löy­tää jou­kos­taan sel­lai­sen hen­ki­lön, joka oli­si näh­nyt Tiu­ran Art­tu­rin juok­se­van tai Val­ke­a­jär­ven Tar­jan kä­ve­le­vän.

Ei kuu­lem­ma on­nis­tu­nut.

Mi­nä­kin muis­tan Tar­jan, jol­la oli jos­tain syys­tä ai­na niin kii­re toi­mis­toon­sa ja siel­tä pois, et­tä liik­kui pel­käs­tään niin sa­no­tus­ti puo­li­juok­sua.

Tiu­ran tal­lin lin­ja-au­tot sin­gah­te­li­vat sään­nöl­li­ses­ti ym­pä­riin­sä si­ni­val­koi­si­na, kuin Fin­nai­rin len­to­ko­neet. Vuo­ro­ja­kin oli sii­hen ai­kaan mo­lem­mil­la niin pal­jon, et­tä oli­si­vat ihan hy­vin voi­neet käyt­tää sa­maa mai­nos­lau­set­ta: ”Yök­si ko­tiin”.

Elä­mä oli juu­ri sel­lais­ta kuin sen maal­la pi­täi­si­kin ai­na ol­la.

Rei­lun kym­me­nen vuo­den jäl­keen ei ol­lut ihan help­po läh­teä pois.

Läh­dön hai­keut­ta hel­pot­ti hie­man, kun pois aja­es­sa pääs­tin il­moil­le aja­tuk­si­a­ni:

Hy­vin tun­nen jo Ku­run

enem­män ki­ven pö­lyi­sen kuin sa­han­pu­run.

Ih­mis­ten ar­ki on niin ren­toa, ai­toa

täyn­nä luon­teen lu­juut­ta, elä­mi­sen tai­toa

ei suu­ren maa­il­man me­te­liä löy­dy siel­tä

ol­laan hie­man syr­jäs­sä val­ta­tiel­tä

mut­ta var­mas­ti yh­tä lä­hel­lä tai­vas­ta

ai­na pu­hu­mis­ta riit­tää Kuru-lai­vas­ta.

Hy­vin tun­nen jo Ku­run

voi siel­tä­kin löy­tää on­nen­mu­run.