Ta­pa­sin tut­ta­van ka­dul­la. Vaih­doim­me kuu­lu­mi­sia.

Tut­ta­va ker­toi naut­ti­van­sa etä­töis­tä. Ko­ro­nan ai­ka­na ne oli­vat vält­tä­mä­tön paha, mut­ta jäi­vät mo­nel­le työ­pai­kal­le py­sy­väk­si käy­tän­nök­si. Tut­ta­va myön­si, et­tä päi­vä vii­kos­sa työ­pai­kal­la riit­tää hä­nel­le. ”En ole ko­vin so­si­aa­li­nen.”

It­se en teh­nyt ko­ro­na-ai­ka­na etä­töi­tä. Olin työs­sä, joka vaa­ti läs­nä­o­loa työ­nan­ta­jan ti­lois­sa. Sit­tem­min olen työs­ken­nel­lyt enim­mäk­seen yk­sin ko­to­na, freen ar­kea.

Tä­män tal­ven ajan olen taas ol­lut palk­ka­töis­sä ja yleen­sä läs­nä työ­pai­kal­la. Ker­roin tut­ta­val­le, kuin­ka pal­jon nau­tin sii­tä, et­tä on työ­yh­tei­sö ym­pä­ril­lä, ja et­tä oi­ke­as­ti ta­paan työ­ka­ve­rei­ta­ni kas­vok­kain.

”Sinä olet­kin tuol­lai­nen ih­mi­sih­mi­nen.”

Ih­mi­sih­mi­nen saa voi­maa ym­pä­ril­lään ole­vis­ta ih­mi­sis­tä.

Mikä lois­ta­va ter­mi! Se ker­too kai­ken meis­tä, jot­ka tar­vit­sem­me yh­teyt­tä mui­hin voi­dak­sem­me hy­vin.

Ih­mi­sih­mi­nen saa voi­maa ym­pä­ril­lään ole­vis­ta ih­mi­sis­tä. Hän tar­vit­see yh­teyt­tä mui­hin ku­kois­taak­seen niin työs­sä kuin yk­si­tyi­se­lä­mäs­sään.

Töis­sä se nä­kyy tii­mi­työn voi­maan­nut­ta­va­na vai­ku­tuk­se­na. Mi­nul­le työ­yh­tei­sö an­taa voi­maa ja aut­taa jak­sa­maan. Työ­ni jäl­ki on pa­rem­paa, kun saan poh­tia asi­oi­ta mui­den kans­sa. Pu­hu­mat­ta­kaan työ­päi­vän lo­maan osu­vis­ta pie­nis­tä het­kis­tä, jol­loin eh­dim­me ju­tel­la jos­tain ihan muus­ta kuin työ­a­si­ois­ta.

Työ­e­lä­män ul­ko­puo­lel­la­kin ih­mi­sih­mi­nen on usein so­si­aa­li­nen. Hän har­ras­taa mie­lel­lään asi­oi­ta ryh­mäs­sä. Vaik­ka kuin­ka vä­syt­täi­si, hän vas­taa kut­sui­hin kyl­lä, kos­ka tie­tää pa­laa­van­sa ti­lai­suuk­sis­ta ja ta­paa­mi­sis­ta vir­kis­ty­nee­nä ja voi­maan­tu­nee­na.

Ih­mi­sih­mi­sen on jos­kus vai­kea ym­mär­tää, et­tä kaik­ki ei­vät sa­mal­la ta­val­la tar­vit­se yh­tei­söä ym­pä­ril­leen. It­sel­le­ni oli ai­em­mas­sa työ­e­lä­mäs­sä suu­ren häm­mäs­tyk­sen ai­he se, et­tä kaik­ki työ­ka­ve­rit ei­vät ar­vos­ta­neet työ­yh­tei­sön yh­tei­siä va­paa-ajan­rien­to­ja. Ko­vil­le ot­ti myös, et­tä työ­pai­kan jää­tyä taak­se, en ol­lut­kaan mo­nil­le heis­tä enää ar­vo­kas, vaik­ka it­se kai­pa­sin ko­vas­ti van­haa po­ruk­kaa.

Yh­tey­dek­si riit­tää vies­ti, tie­to sii­tä, et­tä siel­lä ne ih­mi­set jos­sain ovat.

Tut­ta­val­la­ni ei ol­lut ter­miä ku­vaa­maan it­sen­sä kal­tai­sia hie­man erak­ko­ja luon­tei­ta. Ei hän erak­ko­kaan ole, mut­ta jo­tain sin­ne päin.

Toi­saal­ta ih­mi­sih­mi­nen­kin saat­taa tar­vi­ta rau­haa ja hil­jai­suut­ta. Ei lii­kaa kui­ten­kaan.

Ai­na yh­tey­den ei tar­vit­se ol­la myös­kään konk­reet­tis­ta tai jat­ku­vaa. Yh­tey­dek­si riit­tää vies­ti, tie­to sii­tä, et­tä siel­lä ne ih­mi­set jos­sain ovat.

It­se yri­tän muis­taa, et­tä eri­lai­suus on voi­ma, niin työ­yh­tei­sös­sä, per­hees­sä kuin ys­tä­vä­pii­ris­sä. Mi­ten iha­naa on­kaan ta­va­ta pit­käs­tä ai­kaa se ei-niin-ih­mi­sih­mi­nen-ys­tä­vä ja päi­vit­tää kuu­lu­mi­set.

Pääs­tin tut­ta­va­ni jat­ka­maan mat­kaa, vaik­ka mie­le­ni oli­si teh­nyt ru­pa­tel­la vie­lä tovi. Jos­kus olen pa­hoit­ta­nut mie­le­ni, ei­kö tuo viih­dy­kään seu­ras­sa­ni, kun nyt jo ha­lu­aa läh­teä. Täl­lä ker­taa muis­tin: hän tar­vit­see oman ti­lan­sa, ja mi­nä­kin sain hä­nel­tä jo het­ke­ni.

Seu­raa­vaan ker­taan siis!