Ka­ler­vo Hä­mä­läi­sen ra­kas­tet­tu Ve­te­raa­nin il­ta­huu­to -lau­lu kai­kuu taas en­si lau­an­tai­na Kan­sal­li­sen ve­te­raa­ni­päi­vän mo­nis­sa ti­lai­suuk­sis­sa ym­pä­ri Suo­mea. Ruo­ve­den kun­ni­oi­te­tut so­ta­ve­te­raa­nit ovat to­sin kaik­ki jo eh­ti­neet ”vii­mei­seen il­ta­huu­toon”. Sitä tär­ke­äm­pää on pi­tää yl­lä hei­dän työn­sä muis­toa.

Tam­pe­reen Van­hal­la hau­taus­maal­la Alek­san­te­rin kir­kon puis­tos­sa sei­soo 1800-lu­vun ai­kai­nen rau­ta­ris­ti, jo­hon on va­let­tu sa­nat: ”On­nel­li­nen se, joka Her­ran kä­des­sä ajan myrs­kyi­hin en­nät­ti.”

Py­säh­dyin hau­ta­ris­tin ää­reen ja ny­ky­päi­vän maa­il­man ti­lan­teen vuok­si miel­sin ”ajan myrs­kyt” heti so­dik­si. Mut­ta on­ko­han tuon muis­to­lau­se lii­an ru­nol­li­nen ja ”ru­ne­ber­gi­läi­nen”?

Kun­pa voi­sin ky­syä vaik­ka­pa Tuo­mas Vin­hal­ta, mitä aja­tuk­sia muis­to­mer­kin afo­ris­ti­nen teks­ti he­rät­tää pit­kän lin­jan so­ta­ve­te­raa­nis­sa. Tuo­maan pit­kä so­ta­tai­val al­koi ”ajan myrs­kyis­sä” Tol­va­jär­vel­tä 1939 ja päät­tyi haa­voit­tu­mi­seen Vuo­sal­mel­la ke­säl­lä 1944. Mut­ta en­hän voi ky­syä, kun Tuo­mas on mui­den Ruo­ve­den ve­te­raa­nien ta­voin ”jo tal­lel­la siel­lä”, ku­ten Pai­men­poi­ka-lau­lus­sa sa­no­taan.

Pää­tin­kin sit­ten soit­taa Ro­va­nie­men vuo­sie­ni työ­to­ve­ril­le, Al­li Kor­val­le, jota vii­me jou­lu­kuus­sa on­ni­tel­tiin val­ta­kun­nal­li­ses­ta Vuo­den Lot­ta 2023 -ni­mi­tyk­ses­tä. Al­li on kol­men so­dan ve­te­raa­ni toi­mit­tu­aan lot­ta­na tal­vi-, jat­ko- sekä La­pin so­das­sa.

Ru­non­lau­sun­taa har­ras­ta­va lot­ta­ve­te­raa­ni täyt­tää en­si ke­sä­kuus­sa jo 102 vuot­ta. Ker­roin hä­nel­le hau­ta­muis­to­mer­kin sä­kees­tä ja ky­syin, so­pii­ko sen aja­tus hä­nen mie­les­tään so­ta­ve­te­raa­nei­hin.

Al­li Kor­van vas­taus tuli heti.

– Tuo teks­ti sa­noo asi­an ai­van pai­kal­leen. Kun se ke­sä­so­ta al­koi 1941 – si­tä­hän alet­tiin sit­ten ni­mit­tää jat­ko­so­dak­si – läh­din ys­tä­vät­tä­re­ni kans­sa lot­tien il­ma­val­von­ta­kurs­sil­le. Kyl­lä mei­tä nuo­ria tyt­tö­jä vä­hän pe­lot­ti, mut­ta mei­tä roh­kai­si eri­tyi­ses­ti runo, jos­sa sa­not­tiin:

Ja kes­ken jos kal­pam­me kat­ke­aa,
jos ken­täl­le jääm­me­kin ker­ran,
täys on­ni on sen, joka maa­taan saa

edes pal­vel­la hi­ve­nen ver­ran.

Olin äl­lis­ty­nyt. Tie­sin kyl­lä, et­tä Al­li muis­taa kym­me­niä ru­no­ja ul­koa. Mut­ta mi­ten hän saat­toi muu­ta­mas­sa se­kun­nis­sa löy­tää muis­tis­taan ru­non, joka niin osu­vas­ti täy­den­si rau­ta­ris­tiin va­le­tun muis­to­lau­seen aja­tus­ta.

”On­nel­li­nen se” ja ”täys on­ni on sen” ovat li­ki­pi­tä­en ident­ti­siä il­mauk­sia.

Lo­puk­si ki­teyt­tä­en.

Maan­puo­lus­tus­tah­to­na il­me­ne­vää isän­maan rak­kaut­ta Suo­mes­sa on ai­na ol­lut. Sil­lan­pään mars­si­lau­lu viit­taa su­ku­pol­vien ket­juun sä­e­pa­ris­sa ”tapa tut­tu jo taat­to­jen / nyt on hoi­dos­sa poi­kas­ten”.

Tal­vi­so­dan hen­ki on muo­dos­tu­nut kä­sit­teek­si, jota ei tar­vit­se se­lit­tää. Ke­sän 1944 puo­lus­tus­tais­te­luis­sa maam­me koh­ta­lo oli jäl­leen vaa­ka­lau­dal­la. Mut­ta Suo­mi kes­ti.

Kun­nia Suo­men so­ta­ve­te­raa­neil­le, niin mie­hil­le kuin nai­sil­le! Hei­dän an­si­os­taan maa on va­paa ja lip­pu lie­huu.