Tör­mä­sin en­sin ta­va­raan ja sen jäl­keen ta­va­ras­ta luo­pu­mis­ta poh­ti­vaan so­si­aa­li­sen me­di­an vi­de­oon.

Ko­tim­me on ke­sän ajan ol­lut va­ras­to­na, kun lap­si sai opis­ke­lu­kau­pun­kin­sa asun­non vuok­rat­tua pois vä­li­ai­kai­ses­ti. Hän toi ko­tiin vi­her­kas­vin­sa, vaat­teen­sa ja ai­ka pal­jon muu­ta­kin.

On­han meil­lä pe­ri­aat­tees­sa ti­laa, mut­ta ei kui­ten­kaan var­si­nais­ta va­ras­to­ti­laa. Tai­sin ker­toa edel­lis­ke­sän va­ras­to­ko­ke­muk­ses­ta: toi­sen lap­sen soh­va ja työ­pöy­tä ko­ris­ti­vat koko ke­sän etei­sen nurk­kaa, kun hän oli niin sa­no­tus­ti asun­to­jen vä­lis­sä.

Asun­non ta­va­ra­mää­räs­tä ei voi yk­sin lap­sia syyt­tää. Kun on jo val­miik­si täyt­tä, on ti­lan löy­tä­mi­nen haas­ta­vaa.

Lap­sel­le myös kii­tos­ta sii­tä, et­tä hän rai­va­si joi­tain kaap­pe­ja jou­to­ai­koi­naan. Ei on­nek­si heit­tä­nyt kaik­kea pois, mut­ta tar­kas­te­li kriit­ti­sel­lä kat­seel­la omia pa­pe­ri­ka­so­jaan.

Ins­tag­ram tar­jo­si kat­sot­ta­vak­se­ni vi­de­o­ta, jos­sa am­mat­ti­jär­jes­tä­jä poh­ti suh­det­tam­me ta­va­raan. Mik­si ta­va­ras­ta on vai­kea luo­pua, ja mik­si sii­tä yli­pää­tään pi­täi­si luo­pua?

Jär­jes­tä­jä esit­te­li te­o­ri­an, jon­ka mu­kaan olem­me pe­ri­neet edel­li­sil­tä su­ku­pol­vil­ta ajat­te­lu­ta­van, et­tä eh­jää ja hy­vää ta­va­raa ei saa heit­tää pois. Täs­tä­kin voi siis syyt­tää edes­men­nei­tä pol­via. He to­sin eli­vät ai­ka­na, jol­loin to­del­la­kin kan­nat­ti sääs­tää kaik­ki mah­dol­li­nen, kos­ka ei voi­nut tie­tää, mil­loin ta­va­raa tar­vi­taan.

Ai­na­kin osa omas­ta su­ku­pol­ves­ta­ni on omak­su­nut ajat­te­lun. Vä­hin­tään­kin pi­tää kier­rät­tää, jos on­nis­tuu jos­tain luo­pu­maan.

Täs­sä pääs­tään tie­ten­kin sii­hen, et­tä kun kier­rä­tys ei vält­tä­mät­tä on­nis­tu (vaik­ka toi­sen romu on­kin toi­sen aar­re), niin ta­va­ra jää lo­ju­maan nurk­kiin. Vaik­ka on­han säi­lyt­tä­mi­ses­sä­kin point­tin­sa. Ihan var­mas­ti jos­sain vai­hees­sa taas tar­vit­sen kah­vi­kup­pe­ja vii­del­le­kym­me­nel­le tai ruo­ka­lau­ta­sia sa­man­moi­sen mää­rän.

En­tä­pä sit­ten ne tun­ne­si­teet? Ta­va­ra on saa­tu lah­jak­si tai se on iso­äi­din pe­ru­ja.

Voi­nem­me sa­man tien tun­nus­taa, et­tä ihan kaik­ki saa­mam­me lah­jat ei­vät ole ol­leet on­nis­tu­nei­ta. Niis­tä ei kui­ten­kaan us­kal­la luo­pua, jos vaik­ka lah­jan an­ta­ja louk­kaan­tuu. Mitä, jos hän ky­syy, mis­sä lah­joit­ta­ma­ni mal­jak­ko on­kaan. Lah­jan pois an­ta­mi­nen tun­tuu sil­tä kuin an­tai­sin pois jo­tain ih­mis­suh­tees­ta.

Sit­ten ovat ne mie­lui­sat pe­rin­nöt ja lah­jat, jois­ta ei raas­ki luo­pua sik­si, et­tä ne tuo­vat mie­leen an­ta­jan­sa. Käyt­tä­mä­tön pilk­ku­mi muis­tut­taa mum­mos­ta.

Niin ko­vil­le ot­taa kai­ken­lai­ses­ta ta­va­ras­ta luo­pu­mi­nen, et­tä en kat­so­nut am­mat­ti­jär­jes­tä­jän vi­de­o­ta lop­puun as­ti. Jos oli­sin, eh­kä tie­täi­sin mitä pi­tää teh­dä, et­tä pää­see pe­ri­tys­tä aja­tus­mal­lis­ta eroon.

Täs­sä huus­hol­lis­sa on nyt kui­ten­kin pää­tet­ty, et­tä tänä syk­sy­nä ta­va­raa läh­tee. Aja­tus­työ­tä rai­vauk­sen eteen on teh­ty. Toi­min­ta odot­taa vie­lä.

Tun­nis­tat­ko on­gel­man? Vai on­ko nurk­kiin ker­ty­vä ta­va­ra lain­kaan on­gel­ma?