Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­ta muis­tam­me, kuin­ka Mag­da­lan Ma­ria sei­soi hau­dan suul­la ja it­ki. Hän et­sii Her­raan­sa. Et­si, mut­tei heti löy­tä­nyt.

”Mis­sä Hän on? Mi­hin Hä­net on vie­ty? En­sin Ma­ri­an elä­män­si­säl­tö kam­mot­ta­val­la ta­val­la te­loi­tet­tu Gol­ga­tal­la, nyt oli vie­lä hau­ta­kin tyh­jä. Voi­ko lyö­tyä vie­lä enem­pää lyö­dä?

Mag­da­lan Ma­ria oli ka­dot­ta­nut Her­ran­sa. Hä­nen ker­to­man­sa pe­rus­teel­la ope­tus­lap­sis­ta roh­keim­mat us­kal­tau­tui­vat kui­ten­kin pii­lois­taan kii­ruh­ta­maan hau­dal­le. He­kään ei­vät löy­tä­neet Jee­sus­ta.

Vaik­ka pää­si­äi­nen on kris­ti­tyil­le juh­lien juh­la, ei en­sim­mäi­nen pää­si­ä­nen mi­tään juh­laa Jee­suk­sen seu­raa­jil­le ol­lut.

He oli­vat epä­tie­toi­sia. Ylös­nou­se­muk­sen to­del­li­suus pal­jas­tui heil­le vain vä­hi­tel­leen. Ja vain sik­si, et­tä ylös­nous­sut it­se il­mes­tyi heil­le ja se­lit­ti it­se heil­le ta­pah­tu­mien mer­ki­tyk­sen. Riip­puu koko pe­las­tuk­sem­me, niin pää­si­äi­sen ih­meen jäl­keen Jee­sus ei ol­lut enää sa­mal­la ta­val­la koh­dat­ta­vis­sa, kun hä­nen seu­raa­jan­sa oli­vat tot­tu­neet hä­net koh­taa­maan.

Ih­mi­nen et­sii, lo­pul­ta Ju­ma­la löy­tää. Niin ta­pah­tui pää­si­äi­sen jäl­keen, näin se mo­nes­ti muu­ten­kin me­nee, ja en­nen muu­ta näin ta­pah­tui pää­si­äi­saa­mu­na. Si­ten suu­ri kivi vie­räh­ti pois Ma­ri­an sy­dä­mel­tä. Erääl­lä ta­paa jopa suu­rem­pi kivi kuin se, min­kä en­ke­lit aa­mu­yös­tä vie­rit­ti­vät pois hau­dan suul­ta. Ja niin Mag­da­lan Ma­ria kuin ope­tus­lap­set­kin sai­vat sie­luil­leen rau­han.

Jee­suk­sen löy­tä­mi­nen ei ole ai­na help­poa, kos­ka Ylös­nous­sut ei ai­na kul­je kai­kes­sa kirk­kau­des­saan. Sil­ti hä­nen et­si­mi­nen­sä kan­nat­taa ai­na ja kol­kut­ta­val­le ava­taan kyl­lä ovi.

Eu­roo­pas­sa käy­tä­vä sota ker­too meil­le, mi­ten pal­jon Jee­suk­sen ope­tuk­sel­le on tar­vet­ta, ja mik­si nii­tä kan­nat­taa et­siä. Jär­je­tön vä­ki­val­ta ei ole rat­kai­su, sik­si pi­tää et­siä jo­tain muu­ta.

Myös Py­häl­lä maal­la käy­dään jul­maa ja raa­kaa, juu­ri siel­lä, mis­sä ih­mis­kun­nan syn­nit so­vi­tet­tiin. Täl­lai­nen on ih­mi­nen.

Sil­ti Ju­ma­lan ai­noa poi­ka on ol­lut val­mis uh­raa­maan it­sen­sä, jot­ta yk­si­kään ei jou­tui­si huk­kaan, sen pi­täi­si joh­taa mei­dät ih­mi­se­lä­män suu­rem­paan kun­ni­oit­ta­mi­sen.

Jos sii­hen pys­tym­me, em­me ole vain Ylös­nou­sut­ta et­si­mäs­sä, vaan myös löy­tä­mäs­sä.