Kuu­si viik­koa hel­lun­tain jäl­keen Suo­men evan­ke­lis-lu­te­ri­lai­ses­sa kir­kos­sa ja mo­nis­sa muis­sa­kin kirk­ko­kun­nis­sa ja kris­til­li­sis­sä yh­tei­söis­sä vie­te­tään sun­nun­tai­ta, jon­ka van­hin evan­ke­liu­mi­teks­ti (Luuk.5:1–11) ker­too ka­las­ta­ja Si­mon Joo­naan­po­jan (tai Jo­han­nek­sen­po­jan) elä­män erääs­tä kään­ne­koh­das­ta.

Si­mon oli am­mat­ti­to­ve­rei­neen ol­lut ka­las­sa. Oli kui­ten­kin sat­tu­nut huo­no päi­vä, tai oi­ke­as­taan myös huo­no yö. Heit­to­verk­koa oli vis­kel­ty sii­nä toi­vos­sa, et­tä se osui­si ison ka­la­par­ven pääl­le ja päi­vän tai ai­na­kin sen yön uu­ras­tus tuot­tai­si tu­los­ta. Mut­ta ei. Huo­no tuu­ri sil­lä ker­taa, ei­kä se tie­ten­kään ol­lut en­sim­mäi­nen ker­ta. Har­mit­ti sil­ti, ja var­mas­ti­kin vä­syt­ti ja tur­haut­ti. Oli pa­lat­ta­va mai­hin ja ko­tiin tyh­jin toi­min. Koko yö raa­det­tu, ei­kä sin­tin sint­tiä.

Kai­ken hui­puk­si oli ran­nal­le ko­koon­tu­nut vä­keä kuun­te­le­maan saar­naa­jak­si ryh­ty­nyt­tä ra­ken­nus­mies Jee­sus­ta, joka nou­si Si­mo­nin ve­nee­seen käyt­tääk­seen sitä saar­na­tuo­li­naan. Hä­nel­lä oli li­säk­si ot­saa ryh­tyä neu­vo­maan am­mat­tin­sa osaa­via ka­las­ta­jia: saar­nan­sa jäl­keen hän muka tie­si, mis­tä ka­laa sai, kun ei kala nyt vain näyt­tä­nyt sil­loin ja sii­nä koh­taa liik­ku­van. Mut­ta ol­koon men­neek­si – hei­te­tään nyt sit­ten se verk­ko neu­vot­tuun koh­taan, sit­ten­pä­hän nä­kee, kan­nat­taa­ko am­mat­ti­mie­hiä opet­taa.

Ei voi ol­la tot­ta! Ka­laa tuli yli odo­tus­ten ja yli ver­kon kan­to­ky­vyn.Tuon mie­hen täy­tyi ol­la enem­män kuin vain kuka ta­han­sa kier­te­le­vä rab­bi, jo­ta­kin niin suur­ta et­tei ta­val­li­nen ar­ki-ih­mi­nen sitä kes­tä. "Mene pois luo­ta­ni – minä olen syn­ti­nen ih­mi­nen!"

Sii­tä tuli ka­las­ta­ja Si­mo­nil­le uu­den uran al­ku, uran, joka vei hä­net ko­ke­maan uu­sia yl­lä­tyk­siä, jos koh­ta pet­ty­myk­si­ä­kin – pet­ty­mään var­sin­kin omaan it­seen­sä, joka ei mil­lään ta­voin vas­tan­nut Jee­suk­sel­ta saa­tua uut­ta ni­meä. Pie­ta­ri – kal­lio muka! Kol­mes­ti Her­ran­sa ki­roil­len kiel­tä­nyt kir­kon pe­rus­kal­lio – kaik­kea kans­sa!

Sun­nun­tai, joka on vuo­si­sa­to­jen ajan ker­to­nut Si­mo­nin, Si­mon Joo­naan­po­jan, Pie­ta­rin uran ja elä­män kään­ne­koh­das­ta, osuu usein, ku­ten tä­nä­kin vuon­na, lä­hel­le Pie­ta­rin ja erään toi­sen äkil­li­sen suun­nan­muu­tok­sen ko­ke­neen hen­ki­lön, Saul Tar­so­lai­sen eli apos­to­li Paa­va­lin mart­tyy­ri­kuo­le­man muis­to­päi­vää (29. ke­sä­kuu­ta). Kum­pi­kin sai ol­la Ju­ma­lan va­lit­se­ma­na työ­a­see­na Hä­nen suun­ni­tel­mis­saan, il­man omaa an­si­o­ta tai ky­vyk­kyyt­tä. Kum­mal­la­kin oli ra­sit­tee­na men­nei­syy­den hä­pe­ä­tah­ra, mut­ta kum­mal­la­kin myös Ju­ma­lan kut­su ker­toa Hä­nes­tä, joka ot­ti kan­taak­seen ja so­vit­taak­seen mei­dän hä­pe­ä­tah­ram­me, pel­ku­ruu­tem­me ja pet­tu­ruu­tem­me ja teh­däk­seen meis­tä "Ju­ma­lan kut­su­mia py­hiä", vaik­ka em­me ole sen ni­men ar­voi­sia sen enem­pää kuin Ko­rin­tin kris­ti­tyt, joi­ta Paa­va­li niin ni­mit­ti. (1.Kor.1)

kir­joit­ta­ja on eläk­keel­lä ole­va ro­vas­ti