Pietari, Paavali
ja me muut pyhät syntiset
Kirkonkellot
Kuusi viikkoa helluntain jälkeen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ja monissa muissakin kirkkokunnissa ja kristillisissä yhteisöissä vietetään sunnuntaita, jonka vanhin evankeliumiteksti (Luuk.5:1–11) kertoo kalastaja Simon Joonaanpojan (tai Johanneksenpojan) elämän eräästä käännekohdasta.
Simon oli ammattitovereineen ollut kalassa. Oli kuitenkin sattunut huono päivä, tai oikeastaan myös huono yö. Heittoverkkoa oli viskelty siinä toivossa, että se osuisi ison kalaparven päälle ja päivän tai ainakin sen yön uurastus tuottaisi tulosta. Mutta ei. Huono tuuri sillä kertaa, eikä se tietenkään ollut ensimmäinen kerta. Harmitti silti, ja varmastikin väsytti ja turhautti. Oli palattava maihin ja kotiin tyhjin toimin. Koko yö raadettu, eikä sintin sinttiä.
Kaiken huipuksi oli rannalle kokoontunut väkeä kuuntelemaan saarnaajaksi ryhtynyttä rakennusmies Jeesusta, joka nousi Simonin veneeseen käyttääkseen sitä saarnatuolinaan. Hänellä oli lisäksi otsaa ryhtyä neuvomaan ammattinsa osaavia kalastajia: saarnansa jälkeen hän muka tiesi, mistä kalaa sai, kun ei kala nyt vain näyttänyt silloin ja siinä kohtaa liikkuvan. Mutta olkoon menneeksi – heitetään nyt sitten se verkko neuvottuun kohtaan, sittenpähän näkee, kannattaako ammattimiehiä opettaa.
Ei voi olla totta! Kalaa tuli yli odotusten ja yli verkon kantokyvyn.Tuon miehen täytyi olla enemmän kuin vain kuka tahansa kiertelevä rabbi, jotakin niin suurta ettei tavallinen arki-ihminen sitä kestä. "Mene pois luotani – minä olen syntinen ihminen!"
Siitä tuli kalastaja Simonille uuden uran alku, uran, joka vei hänet kokemaan uusia yllätyksiä, jos kohta pettymyksiäkin – pettymään varsinkin omaan itseensä, joka ei millään tavoin vastannut Jeesukselta saatua uutta nimeä. Pietari – kallio muka! Kolmesti Herransa kiroillen kieltänyt kirkon peruskallio – kaikkea kanssa!
Sunnuntai, joka on vuosisatojen ajan kertonut Simonin, Simon Joonaanpojan, Pietarin uran ja elämän käännekohdasta, osuu usein, kuten tänäkin vuonna, lähelle Pietarin ja erään toisen äkillisen suunnanmuutoksen kokeneen henkilön, Saul Tarsolaisen eli apostoli Paavalin marttyyrikuoleman muistopäivää (29. kesäkuuta). Kumpikin sai olla Jumalan valitsemana työaseena Hänen suunnitelmissaan, ilman omaa ansiota tai kyvykkyyttä. Kummallakin oli rasitteena menneisyyden häpeätahra, mutta kummallakin myös Jumalan kutsu kertoa Hänestä, joka otti kantaakseen ja sovittaakseen meidän häpeätahramme, pelkuruutemme ja petturuutemme ja tehdäkseen meistä "Jumalan kutsumia pyhiä", vaikka emme ole sen nimen arvoisia sen enempää kuin Korintin kristityt, joita Paavali niin nimitti. (1.Kor.1)
kirjoittaja on eläkkeellä oleva rovasti