Joil­la­kin ih­mi­sil­lä on vai­keuk­sia nu­kah­ta­mi­sen kans­sa, se on var­maan tus­kaan­nut­ta­vaa.

It­sel­lä­ni on­gel­maa on ai­van tois­te­päin. Nu­kah­dan lii­an­kin hel­pos­ti, kun lai­tan sil­mät kiin­ni. Har­mit­taa, et­tä tuo mie­les­tä­ni telk­ka­rin yk­si mie­len­kiin­toi­sim­mis­ta oh­jel­mis­ta Vuo­rien san­ka­rit jää lii­an usein nä­ke­mät­tä, kun olen ol­lut jo ai­kaa un­ten mail­la. Toi­vot­ta­vas­ti joku muu sii­tä tyk­kää­vä eh­tii näh­dä sen tai oman mie­li­oh­jel­man­sa.

Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan val­vo­mi­ses­ta, on­nek­si se tar­koit­taa ai­ka lail­la toi­sen­lais­ta val­vo­mis­ta.

En­sin ai­he voi vä­hän pe­läs­tyt­tää­kin, kun on kyse hen­gel­li­ses­tä val­vo­mi­ses­ta ja Kris­tuk­sen pa­luun odot­ta­mi­ses­ta. Toi­saal­ta asia on mitä iha­nin, sil­lä kyse on tur­val­li­ses­ta Ju­ma­las­ta, joka pi­tää meis­tä lu­pauk­sen­sa mu­kai­ses­ti huo­len joka het­ki, joka ti­lan­tees­sa.

Kun Jee­sus on kans­sam­me, olem­me va­los­sa ja kul­jem­me koh­ti va­loa ja tai­vaan ko­tia. Ju­ma­la on lu­van­nut, et­tä ei ku­kaan tai mi­kään voi riis­tää mei­tä hä­nel­tä. Jee­sus lu­nas­ti mei­dät kuo­le­man val­ta­kun­nas­ta tai­vaan val­ta­kun­taan ris­tin­kuo­le­man­sa ja ylös­nou­se­mi­sen­sa kaut­ta. Raa­ma­tun mu­kaan jo­na­kin päi­vä­nä Jee­sus tu­lee nou­ta­maan oman­sa tai­vaa­seen. Kun Jee­sus on tur­vam­me, meil­lä on sil­loin elä­mäs­säm­me to­del­li­nen toi­vo.

Her­ra, sinä olet mei­dän tur­vam­me pol­ves­ta pol­veen.

Jo en­nen kuin vuo­ret syn­tyi­vät,

en­nen kuin maa ja maan­pii­ri sai­vat al­kun­sa, sinä olit.

Ju­ma­la, ajas­ta ai­kaan sinä olet. Ps. 90:1–2