"Kun Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee kirk­kau­des­saan kaik­kien en­ke­lien­sä kans­sa, hän is­tuu­tuu kirk­kau­ten­sa val­tais­tui­mel­le. Kaik­ki kan­sat koo­taan hä­nen eteen­sä, ja hän erot­taa ih­mi­set toi­sis­taan, niin kuin pai­men erot­taa lam­paat vuo­his­ta. Hän aset­taa lam­paat oi­ke­al­le ja vuo­het va­sem­mal­le puo­lel­leen. Sit­ten hän sa­noo oi­ke­al­la puo­lel­laan ole­vil­le: 'Tul­kaa tän­ne, te Isä­ni siu­naa­mat.' – – – Sit­ten hän sa­noo va­sem­mal­la puo­lel­laan ole­vil­le: 'Men­kää pois mi­nun luo­ta­ni, te ki­ro­tut'." (Matt. 25: 31–34, 41).

Tuo­mi­o­sun­nun­tain eli Kris­tuk­sen ku­nin­kuu­den sun­nun­tain evan­ke­liu­mi pu­huu kah­ti­a­ja­os­ta, ja­os­ta lam­pai­siin ja vuo­hiin, siu­nat­tui­hin ja ki­rot­tui­hin, val­koi­siin ja mus­tiin, hy­viin ja pa­hoi­hin. Ja­ko­pe­rus­te­kin löy­tyy siel­tä Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min lu­vus­ta 25 hy­vin sel­ke­ä­sa­nai­se­na – sen voit it­se se­la­ta esil­le Raa­ma­tus­ta­si tai sit­ten tul­la kuun­te­le­maan sitä en­si sun­nun­tain ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen.

Ku­vaus vii­mei­ses­tä tuo­mi­os­ta, jo­hon ei enää lii­ty min­kään­lais­ta va­li­tu­so­soi­tus­ta, on mo­nel­le tut­tu, eh­kä myös ko­vin jyr­kän ja ah­dis­ta­van tun­tui­nen. He­rää ky­sy­myk­siä. Mis­sä täs­sä on se evan­ke­liu­mi, hyvä sa­no­ma, jopa ilou­u­ti­nen? Ei­kö kir­kos­sa pi­täi­si pu­hua ar­mos­ta, hy­väk­syn­näs­tä, tur­val­li­ses­ta ti­las­ta? Ja ei­kö var­sin­kin lu­te­ri­lai­sen kir­kon pi­täi­si pu­hua sii­tä, et­tei pe­las­tus tule te­ko­jen pe­rus­teel­la vaan ar­mos­ta, il­mai­sek­si, us­kon kaut­ta?

Yk­si vas­taus saat­tai­si löy­tyä juu­ri tuos­ta vii­mei­sek­si tuo­ma­rik­si ker­ran is­tuu­tu­van Kris­tuk­sen jyr­käs­tä ja hy­vin mus­ta­val­koi­ses­ta ku­vauk­ses­ta. Sekä noil­le oi­ke­al­la puo­lel­la ole­vil­le lu­mi­val­koi­sil­le lam­pail­le et­tä va­sem­mal­la ole­vil­le pi­ki­mus­til­le vuo­hil­le on var­sin vai­kea löy­tää to­sie­lä­mäs­tä vas­ti­net­ta. Mis­tä tääl­tä mei­dän ar­jes­tam­me sen pa­rem­min kuin py­hä­päi­vis­täm­me­kään löy­tyy nii­tä, joi­den elä­mää voi­daan ku­va­ta noin kau­niis­ti ja pelk­kää hy­vää pu­hu­en kuin nois­ta Ih­mi­sen Po­jan oi­ke­al­la puo­lel­la ole­vis­ta? Ja us­kal­tai­sin­ko sa­noa ke­nes­tä­kään tun­te­mas­ta­ni niin yk­si­se­lit­tei­sen jyrk­kää ar­vi­o­ta kuin min­kä hän an­taa va­sem­mal­le puo­lel­leen aset­ta­mis­taan?

Paa­va­li sa­noo, et­tä "kaik­ki ovat syn­tiä teh­neet". Kaik­ki, ero­tuk­set­ta. Kaik­ki kuu­lu­vat sen täh­den sin­ne va­sem­mal­le puo­lel­le. Mut­ta hän, jon­ka ajan päät­ty­es­sä koh­taam­me lah­jo­mat­to­ma­na tuo­ma­ri­na, on sama Kris­tus, joka tä­nään koh­da­taan Ju­ma­lan Ka­rit­sa­na, joka ot­taa pois maa­il­man syn­nin. Ja maa­il­ma tar­koit­taa täs­sä koko ih­mis­kun­taa, koko tätä pi­ki­mus­taa ja li­kais­ta vuo­hi­lau­maa, joka Jee­suk­sen täh­den saa us­koa it­sen­sä ar­mah­de­tuk­si, puh­taak­si pes­tyk­si ja lu­mi­val­koi­sek­si jou­kok­si. Se kos­kee kaik­kia – ke­nel­le vain kel­paa.

Siis kään­ty­kää, nöyr­ty­kää pa­ran­nuk­seen / ja suos­tu­kaa ar­mah­duk­seen. (V.178: 1).

kir­joit­ta­ja on eläk­keel­lä ole­va ro­vas­ti