”Minä olen Her­ran pal­ve­li­ja­tar. Ta­pah­tu­koon mi­nul­le niin kuin sa­noit.” Näin Jee­suk­sen äi­ti Ma­ria suos­tui teh­tä­vään, jon­ka Ju­ma­la hä­nel­le an­toi.

Ma­ri­an päi­vän evan­ke­liu­mis­sa (Luuk.1:26–38) ta­pah­tui mon­ta ih­met­tä. En­sin­nä se, et­tä en­ke­li tuli Ma­ri­an luok­se ja pu­hui hä­nel­le. Se, mitä en­ke­li sa­noi, oli vie­lä suu­rem­pi ih­me. Ma­ria tu­lee ras­kaak­si ja syn­nyt­tää Po­jan. Po­jan ni­mek­si tu­lee Jee­sus ja lap­ses­ta tu­lee jo­tain to­del­la suur­ta. Vaik­ka Ma­ria ei ym­mär­tä­nyt asi­oi­ta, ot­ti hän uu­ti­set nöy­räs­ti vas­taan ja sa­noi ole­van­sa Her­ran pal­ve­li­ja­tar. Ma­ri­an kaut­ta Ju­ma­la tuli ih­mi­sek­si, jot­ta me pe­las­tui­sim­me.

Mik­si Ju­ma­la va­lit­si juu­ri Ma­ri­an, nuo­ren ja ko­ke­mat­to­man ty­tön, näin suu­reen teh­tä­vään? Ma­ria oli vah­va us­kos­saan ja hän oli nöy­rä. Muu­ta em­me tie­dä. Ju­ma­la va­lit­see, ei­kä hä­nen tar­vit­se se­li­tel­lä va­lin­to­jaan. Ju­ma­la ei va­lin­nut Ma­ri­aa sik­si, et­tä hän oli jo­ten­kin eri­tyi­nen tai so­pi­va tä­hän teh­tä­vään. Se riit­ti, et­tä Ma­ria us­koi ja luot­ti Ju­ma­lan lu­pauk­siin.

Ju­ma­la ei myös­kään ky­sy­nyt Ma­ri­an suos­tu­mus­ta, hän il­moit­ti mitä tu­lee ta­pah­tu­maan. Ju­ma­la toi­mii tänä päi­vä­nä­kin. Ma­ri­an ta­voin jo­kai­nen kris­tit­ty on jo saa­nut Ju­ma­lal­ta ää­ret­tö­män ar­vok­kaan lah­jan. Ju­ma­la lah­joit­taa Jee­suk­ses­sa pe­las­tuk­sen jo­kai­sel­le, joka tah­too ot­taa sen vas­taan.

Raa­mat­tu on täyn­nä Ju­ma­lan lu­pauk­sia, osa niis­tä on to­teu­tu­nut jo ja lo­put käy­vät to­teen myö­hem­min. Ju­ma­la ei an­na meil­le mitä ta­han­sa, vaan ai­no­as­taan sitä, min­kä hän on lu­van­nut. Yk­si­kään Ju­ma­lan lu­pauk­sis­ta ei jää to­teu­tu­mat­ta. Sik­si on­kin tär­ke­ää lu­kea Raa­mat­tua.

Kun mie­tim­me omaa elä­määm­me, yleen­sä me suun­nit­te­lem­me ja yri­täm­me hal­li­ta kaik­kea. Sii­tä huo­li­mat­ta elä­mä yl­lät­tää. Jos­kus yl­lä­tyk­set ovat mie­lui­sia, jos­kus taas ki­pei­tä ja vai­kei­ta. Ju­ma­la on kans­sam­me eri­tyi­ses­ti siel­lä, mis­sä meil­lä on vai­kein­ta. Ju­ma­la kan­nat­te­lee, kun omat voi­mam­me ei­vät rii­tä.

Kun jä­täm­me it­sem­me ja elä­mäm­me Ju­ma­lan huo­len­pi­don va­raan, voim­me luot­taa sii­hen, et­tä meis­tä pi­de­tään huo­li, ta­pah­tui elä­mäs­säm­me tai maa­il­mas­sa mitä ta­han­sa. Ju­ma­la ei hyl­kää omi­aan! Ol­koon Ma­ria meil­le esi­merk­ki­nä vah­vas­ta us­kos­ta ja Ju­ma­lan lu­paus­ten va­raan heit­täy­ty­mi­ses­tä. Niin, et­tä me­kin sa­noi­sim­me: ”Ta­pah­tu­koon mi­nul­le niin kuin sinä tah­dot”.

Kir­joit­ta­ja on Vir­tain seu­ra­kun­nan vs. kap­pa­lai­nen