Uu­si kirk­ko­vuo­si on al­ka­nut ja jou­lu lä­hes­tyy. Lap­se­na tä­hän ai­kaan vuo­des­ta ai­ka tun­tui ma­te­le­van. Ny­ky­ään se tun­tuu kiih­dyt­tä­vän vauh­ti­aan.

Moni jou­luk­si suun­ni­tel­tu jut­tu jää te­ke­mät­tä, kun päi­vät lop­pu­vat kes­ken. Te­ki­si mie­li lei­poa ja fii­lis­tel­lä, vai­pua vä­hi­tel­len jou­lun rau­haan. Jou­lu­lah­jak­si oli­si kiva an­taa jo­ta­kin it­se teh­tyä, mut­ta kun nii­tä lah­jo­ja pi­täi­si ym­mär­tää aloi­tel­la jo ke­sä­lo­mal­la, et­tä ne oli­si­vat ajois­sa val­mii­na.

On ris­ti­rii­tais­ta, et­tä jou­luun liit­ty­vät mie­li­ku­vat pur­su­a­vat rau­haa, kii­reet­tö­myyt­tä ja mon­taa muu­ta kau­nis­ta ja hy­vää. To­tuus on yleen­sä kaik­kea muu­ta. Pi­tää sii­vo­ta, lei­poa ja lait­taa ruo­kaa, va­rus­tau­tua kuin pa­him­man­kin krii­sin uha­tes­sa! Jou­lu­lah­joil­la­kin pi­täi­si muis­taa ties ja ketä.

Kai­kil­la kui­ten­kin on jo kaik­kea ja sii­hen mitä heil­lä ei ole, ei mi­nul­la ole va­raa. Kaup­po­jen jou­lu­tun­gok­ses­sa luo­vies­sa oli­si ter­vet­tä he­rä­tä miet­ti­mään on­ko täs­sä kai­kes­sa mi­tään jär­keä.

Ku­lu­neen vuo­den ai­ka­na so­das­ta ja hä­däs­tä on kär­sit­ty ym­pä­ri maa­il­man.

Suo­mes­sa­kin on pal­jon ih­mi­siä, joil­la me­nee huo­nos­ti. On hei­tä, jot­ka ei­vät saa yh­tään jou­lu­lah­jaa, kos­ka nii­hin ei ole va­raa ja hei­tä, joi­ta ei jou­lu­na muis­ta ku­kaan. Osan heis­tä ta­voit­ta­vat eri­lai­set jou­lu­ke­räyk­set, joil­la py­ri­tään vie­mään jou­lu­miel­tä sin­ne­kin, mis­sä pääl­lim­mäi­nen tun­ne on toi­vot­to­muus.

Tun­tuu pa­hal­ta ta­ju­ta mil­lai­ses­sa ah­din­gos­sa moni yrit­tää val­mis­taa jou­lu­aan. Kaik­kia ei­vät ta­voi­ta mit­kään lah­joi­tuk­set ei­vät­kä kaik­ki keh­taa apua edes pyy­tää.

Ku­kaan meis­tä ei ole niin ri­kas, et­tä voi­si lah­joit­taa ai­neel­li­ses­ti hy­vän jou­lun kai­kil­le. Sen si­jaan jo­kai­nen meis­tä voi le­vit­tää ym­pä­ril­leen hy­vää miel­tä, jou­lui­loa.

Sii­hen saat­taa riit­tää hymy ja muu­ta­ma ys­tä­väl­li­nen sana. Ne ei­vät mak­sa mi­tään ei­vät­kä vie pal­jon ai­kaa. Ne ei­vät myös­kään pi­laan­nu ei­vät­kä ke­rää pö­lyä kaa­pin pääl­lä. Jos oi­kein hy­vin käy, ne jat­ka­vat mat­kaan­sa ja ilah­dut­ta­vat seu­raa­via ja taas seu­raa­via vas­taan­tu­li­joi­ta.

En­tä mi­ten saa­da jou­lu­rau­ha le­vi­ä­mään koko maa­il­maan? Sii­hen ei tai­da aut­taa kuin Kat­ri He­le­nan tu­tus­sa jou­lu­lau­lus­saan esit­tä­mä toi­ve: ”Voi jos jos­tain saa­da voi­sin suu­ren puu­ro­kau­han, sil­lä an­taa tah­toi­sin mä maa­il­mal­le rau­han!”

Ee­va-Kai­sa Pa­lo­vii­ta