Pie­nen seu­ra­kun­nan työn­te­ki­jä­nä olen tot­tu­nut te­ke­mään mil­loin mi­tä­kin seu­ra­kun­ta­e­lä­mään liit­ty­vää työ­tä, jo­hon mi­nul­la ei ole opin­to­jen tuo­maa pä­te­vyyt­tä.

Vii­me ke­vää­nä jo val­miik­si mo­ni­muo­toi­nen työn­ku­va­ni sai vie­lä yh­den li­sän: osak­se­ni tuli toi­mia seu­ra­kun­nan nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja­na. Pelk­kä aja­tus­kin kau­his­tut­ti. Mi­ten minä, kes­ki-ikäi­nen täti-ih­mi­nen pär­jäi­sin nuor­ten kans­sa?

Ja kyl­lä, olen it­se­kin ol­lut nuo­ri. Se vaan oli jos­kus sil­loin kau­an sit­ten, mark­ka-ai­kaan. Ja kyl­lä, asuu meil­lä nuo­ri­soa ko­to­na­kin, jo­ten olen­han minä tei­nei­hin tot­tu­nut, mut­ta sil­ti!

Syk­syl­lä vie­rai­lin kun­nan nuo­ri­so­ti­las­sa Vin­til­lä ja pää­sin siel­lä muu­ta­mien nuor­ten pu­heil­le­kin. He vai­kut­ti­vat ihan ki­voil­ta. Tal­ven mit­taan ta­pa­sin tu­le­via rip­pi­kou­lu­lai­sia ja isos­kou­lu­tet­ta­via. Ison nuo­ri­so­po­ru­kan eteen as­tu­mi­nen niin­kin nuo­ria in­nos­ta­van asi­an kuin vir­si­kir­ja kans­sa oli aluk­si suo­ras­taan pe­lot­ta­vaa. Sii­tä­kin sel­vit­tiin, nuo­ret ja minä.

Hiih­to­lo­man lä­hes­ty­es­sä aloin her­moil­la, mi­ten sel­vi­äi­sin mon­ta päi­vää put­keen it­se­ä­ni sel­väs­ti nuo­rem­pien ih­mis­ten kans­sa rip­pi­lei­ris­tä.

Osai­sin­ko pi­tää heil­le op­pi­tun­te­ja, jot­ka kiin­nos­tai­si­vat? Py­syi­kö tun­neil­la ylei­nen jär­jes­tys? Mi­ten nuo­ret suh­tau­tui­si­vat an­ta­mii­ni teh­tä­viin? Mi­ten sai­sin hei­dät kes­kus­te­le­maan ja mi­ten voit­taa hei­dän luot­ta­muk­sen­sa? Mi­ten voi­sin ol­la te­ke­mäs­sä hei­dän ri­pa­ris­taan iki­muis­toi­sen, hy­väl­lä ta­val­la?

Jäl­ki­kä­teen voin to­de­ta, et­tä huo­le­ni oli­vat tur­hia. Lei­ri su­jui hy­vin. Nuo­ret osaa­vat kyl­lä käyt­täy­tyä, jos vaan ha­lu­a­vat. Häm­mäs­tyin op­pi­tun­tien viit­tau­sak­tii­vi­suut­ta, poh­din­to­ja, pe­rus­tel­tu­ja vas­tauk­sia ja sitä us­kal­lus­ta ja heit­täy­ty­mis­tä, jota nuo­ris­ta löy­tyy! Ih­me­tel­len seu­ra­sin myös in­toa, jol­la rip­pi­kou­lun ul­ko­läk­sy­jä ope­tel­tiin.

Olen yl­peä teis­tä, rip­pi­kou­lu­lai­set. Ope­tit­te mi­nul­le, et­tä on tur­ha mu­reh­tia asi­oi­ta etu­kä­teen. Py­sy­kää roh­kei­na ja avoi­mi­na, omi­na it­se­nän­ne. Suh­tau­tu­kaa uu­siin asi­oi­hin il­man tur­hia en­nak­ko­luu­lo­ja. Us­ko­kaa unel­miin­ne ja luot­ta­kaa sii­hen, et­tä elä­mä kan­taa!