Täl­lä vii­kol­la kir­kois­sa ope­te­taan vi­ha­mies­ten ra­kas­ta­mi­ses­ta, par­jaa­jien puo­les­ta ru­koi­le­mi­ses­ta ja ki­ro­a­jien siu­naa­mi­ses­ta. (Luuk. 6:27–31)

Mie­lee­ni tu­lee muis­to­ja vuo­sil­tam­me Kes­ki-Aa­si­as­sa. Puo­li­so­ni toi­mi alu­een tur­va­pääl­lik­kö­nä ja läh­ti erää­nä il­ta­na tar­kis­ta­maan, on­ko työ­to­ve­rim­me kun­nos­sa, kun hän ei ol­lut vas­tan­nut ra­di­o­kut­suun. Mat­kal­la hän näki, et­tä avus­tus­jär­jes­töm­me toi­mis­ton ik­ku­na oli au­ki ja läh­ti sitä sul­ke­maan.

Pa­la­tes­saan au­tol­le hän­tä osoit­ti yh­täk­kiä usei­ta ki­vää­rei­tä. Her­mos­tu­nei­den mies­ten jouk­koon juok­si jat­ku­vas­ti li­sää huu­ta­via var­ti­joi­ta asei­neen. 

Ti­lan­ne päät­tyi on­nel­li­ses­ti, sil­lä naa­pu­rin vir­ka­mie­hen so­ti­laat oli­vat vain säi­käh­tä­neet mie­he­ni ta­va­no­mai­ses­ta poik­ke­a­vaa toi­min­taa vas­ta­päi­sen ta­lon ylä­ker­rok­sis­sa, ku­ka­ties pa­hat mie­les­sä.

Sen si­jaan, et­tä mie­he­ni oli­si teh­nyt asi­as­ta selk­kauk­sen, hän päät­ti kut­sua naa­pu­rin tu­tus­tu­maan avus­tus­jär­jes­töm­me toi­min­taan. Sitä esi­tel­tiin hä­nel­le teen­juon­nin ja kak­ku­pa­lo­jen sii­vit­tä­mä­nä. Vir­ka­mies oli niin vai­kut­tu­nut työs­täm­me, et­tä ky­syi, on­ko jo­ta­kin, mis­sä hän voi­si aut­taa. Nyt jär­jes­töm­me pys­tyi osoit­ta­maan huo­len ta­vas­ta, jol­la hä­nen var­ti­jan­sa suh­tau­tui­vat ohi kul­ke­viin nai­siin. Vir­ka­mies lu­pa­si hoi­taa asi­an, ja var­ti­jat al­koi­vat käyt­täy­tyä asi­al­li­ses­ti.

Elä­mä­ni mer­ki­tyk­sel­li­sim­piä het­kiä on ol­lut, kun olen maa­il­mal­la osal­lis­tu­nut us­kon­sa ta­kia ta­pet­tu­jen kol­le­go­jen muis­to­ti­lai­suu­teen. He oli­vat jät­tä­neet maal­li­sen rik­kau­den ja kun­ni­an ja käyt­tä­neet elä­män­sä köy­him­pien ra­kas­ta­mi­seen kou­lut­ta­en lää­kä­rei­tä ja opet­ta­en lu­ku­tai­toa. Hei­dät oli mur­hat­tu.

Pai­kal­le vuo­si­päi­vään oli kut­sut­tu suu­ri jouk­ko pai­kal­li­sia yh­teis­työ­kump­pa­nei­ta ja alu­een vai­kut­ta­jia. Sen si­jaan, et­tä he oli­si­vat kuul­leet mur­hat­tu­jen lä­heis­ten kos­ton­hi­moi­sia pu­hei­ta, he kuu­li­vat hei­dän rak­kau­des­taan tuo­ta kär­si­vää kan­saa koh­taan. Läs­nä­ol­leil­le lu­et­tiin kir­je, jos­sa per­heet ju­lis­ti­vat an­teek­si­an­ton­sa tun­te­mat­to­mil­le te­ki­jöil­le to­de­ten Jee­suk­sen ta­voin, et­tä he ei­vät tien­neet, mitä te­ki­vät.

Per­heet ker­toi­vat jat­ka­van­sa vai­van­nä­köä ja ru­kous­ta maan puo­les­ta ja les­kien joh­dol­la yh­dyim­me lo­puk­si vir­teen “Ama­zing Grace”, joka ker­too an­sait­se­mat­to­mas­ta ar­mos­ta. Rak­kaus voit­taa vi­han.

Läh­ties­sä­ni ti­lai­suu­des­ta kuu­lin hil­jai­sen vai­kut­tu­nei­suu­den jou­kos­ta pai­kal­li­sen mie­hen sa­nat: “He sa­noi­vat yh­des­sä lau­sees­sa sen, mitä kris­ti­tyt ovat ko­et­ta­neet sa­noa tu­hat vuot­ta.

Kir­joit­ta­ja Ruo­ve­den srk:n ni­mik­ko­lä­het­ti