Ojan kai­va­mi­nen la­pi­ol­la on help­po miel­tää työk­si, jon­ka te­ke­mi­nen saa ih­mi­sen vä­sy­mään. Vä­hän­kään pi­tem­pään kes­tä­neen la­pi­oin­nin jäl­keen on hy­väk­syt­tä­vää to­de­ta, et­tä oli­pa rank­kaa. On teh­ty ruu­miil­lis­ta li­has­voi­maa vaa­ti­vaa työ­tä ja saa­tu nä­ky­vää ai­kaan, mai­se­ma on muut­tu­nut. Jois­sa­kin muis­sa töis­sä ei ai­na saa­da ai­kaan ko­vin pal­jon mi­tään kä­sin kos­ke­tel­ta­vaa, vaik­ka ol­tai­siin kuin­ka ah­ke­ria.

Toi­sin kuin eh­kä ojaa kai­va­es­sa, ta­paa seu­ra­kun­nan töis­sä vuo­den mit­taan suu­ren mää­rän ih­mi­siä, tut­tu­ja ja tun­te­mat­to­mia. Toi­set heis­tä tu­le­vat vas­taan su­run, toi­set osa ilon mer­keis­sä. Toi­set koh­da­taan vain ker­ran ja tois­ten kans­sa hy­vin­kin sään­nöl­li­ses­ti. Ih­mis­ten koh­taa­mi­nen on­kin luon­nol­li­ses­ti täs­sä työs­sä pit­käl­ti se ”jut­tu”.

Seu­ra­kun­ta­työ­tä voi­si kut­sua elä­män­ta­vak­si, jos­sa elää kiin­ni kel­lon ym­pä­ri. Ra­jan ve­tä­mi­nen työn ja va­paa-ajan vä­liin vaa­tii jopa it­sek­kyyt­tä ei­kä se ole ai­na help­poa. La­pi­o­hom­mis­sa voi lii­al­la huh­ki­mi­sel­la saa­da rak­ko­ja ja ra­si­tus­vam­man. Lii­al­li­nen työ­mää­rä voi rik­koa ih­mi­sen kui­ten­kin muu­ten­kin kuin fyy­si­ses­ti. Näin käy, el­lei ym­mär­rä jol­la­kin ta­val­la ra­ja­ta työ­hön käy­tet­tyä ai­kaa ja heit­tää ku­vi­tel­tua la­pi­o­ta kä­sis­tään.

Kaik­ki työ on tär­ke­ää ja yh­tä tär­ke­ää on osa­ta pääs­tää sii­tä vä­lil­lä ir­ti. On ku­lut­ta­vaa ol­la koko ajan tuot­ta­va, käy­tet­tä­vis­sä tai ai­na­kin saa­vu­tet­ta­vis­sa. Ny­ky­ai­ka­na hel­pos­ti ole­te­taan, et­tä olem­me ta­voi­tet­ta­vis­sa 24/7. ”Ot­sa hies­sä si­nun on han­kit­ta­va lei­pä­si”, sa­noi Ju­ma­la Aa­ta­mil­le pa­ra­tii­sis­ta läh­det­tä­es­sä, mut­ta toi­saal­ta luo­mis­ker­to­muk­sen yh­tey­des­sä ker­ro­taan Ju­ma­lan­kin le­vän­neen työ­viik­kon­sa jäl­keen.

Ih­mis­ten kans­sa työs­ken­te­ly on ki­vaa, mut­ta myös vä­syt­tä­vää. So­si­aa­li­nen ja pu­he­li­as­kin ha­lu­aa toi­si­naan ve­täy­tyä täy­sin omiin oloi­hin­sa ja aja­tuk­siin­sa ja tyh­jen­tää miel­tään. Hil­jai­suu­den ja py­säh­dyk­sen jäl­keen on­kin sit­ten taas val­mis pa­laa­maan uu­del­la in­nol­la ta­kai­sin mui­den ih­mis­ten ja työn pa­riin. It­sel­lä­ni tämä to­teu­tui kir­jai­mel­li­ses­ti, kun ke­sä­lo­mal­ta pa­lat­tu­a­ni vie­tin vii­kon rip­pi­lei­ril­lä yli 70 it­sel­le­ni en­nes­tään tun­te­mat­to­man nuo­ren kans­sa. Meil­lä oli vä­lil­lä niin ki­vaa, et­tei oi­kein muis­ta­nut töis­sä edes ole­van­sa, mut­ta uni­ve­lois­ta toi­pu­mi­seen saat­taa sil­ti ku­lua use­am­pi­kin le­po­päi­vä…