En­si lau­an­tai­na tu­han­net ja taas tu­han­net hau­ta­kynt­ti­lät va­lai­se­vat syk­syn pi­me­ää mar­ras­ta. Nii­den lie­kit ku­rot­tau­tu­vat hen­toi­na ja hau­rai­na tai­vas­ta koh­ti, ja ker­to­vat näin ih­mi­sen muis­tis­ta.

En­nen muu­ta liek­ki­me­ri ker­too sii­tä muis­ti­jäl­jes­tä, min­kä edes­men­neet rak­kaam­me ovat elä­määm­me ja sitä kaut­ta tä­hän maa­il­maan jät­tä­neet. Ei­vät he ole elä­neet, tun­te­neet aher­ta­neet tur­haan. Heil­lä on edel­leen paik­kan­sa tääl­lä maan pääl­lä vaik­ka he it­se ovat jo siir­ty­neet yli ajan ra­jan. Ei­kä näi­tä muis­to­ja mi­kään voi vie­dä meil­tä pois. Ei­kä kaik­kea sitä kau­nis­ta, jota olem­me saa­neet ko­kea.

Edes­men­nyt tar­koit­taa siis edel­tä men­nyt. Mei­tä en­nen pa­rem­paan paik­kaan siir­ty­neet. Se, py­häin­päi­vän kynt­ti­löi­den ta­voin, muis­tut­taa mei­tä sii­tä, et­tä kuo­le­ma on vää­jää­mä­tön osa ih­mi­sen elä­mää. Ker­ran se tu­lee jo­kai­ki­sen koh­dal­le. Se on elä­män laki ja ih­mi­sen osa.

Liek­ki­me­ri ker­too sii­tä muis­ti­jäl­jes­tä, min­kä edes­men­neet rak­kaam­me ovat elä­määm­me ja sitä kaut­ta tä­hän maa­il­maan jät­tä­neet.

Van­hoi­na ai­koi­na 1700-lu­vul­la sa­naa edes­men­nyt­tä ei tun­net­tu. Sen ajan har­taus­kir­jois­sa pu­hu­taan ”lä­pi­käy­neis­tä py­his­tä”. Elä­män jo lop­puun saak­ka lä­pi­käy­neis­tä ih­mi­sis­tä. Nämä sa­nat konk­re­ti­soi­vat kris­ti­nus­kon pe­rus­to­tuu­den, kuo­le­mal­la ei ole vii­meis­tä sa­naa ih­mi­sen elä­mäs­sä. Se ei ole kai­ken lop­pu ei­kä muis­tom­me ja kai­pauk­sem­me ole tur­haa.

Su­rua ja mur­het­ta se ei vie pois. Ei ai­na­kaan ko­ko­naan. Ei­kä kai­paus­ta­kaan. Mut­ta täl­lai­sik­si Ju­ma­la on ih­mi­set luo­nut. Täl­lai­sek­si mei­dät tah­to­nut: elä­vik­si, tun­te­vik­si olen­noik­si. Elä­mään kuu­luu suru, kipu ja tus­ka. Elä­mä on me­ne­tyk­siä täyn­nä. Se on mo­nes­sa mie­les­sä luo­pu­maan opet­te­lua ja so­peu­tu­mis­ta muut­tu­viin mah­dol­li­suuk­siin.

Sana mar­ras tar­koit­taa ety­mo­lo­gi­ses­ti kuo­le­man en­nus­merk­ke­jä. Mar­ras­kuun la­kas­tu­vas­sa luon­nos­sa näi­tä nä­kee pal­jon. Mut­ta sit­ten koit­taa jou­lu­kuu ja jou­lu. Se tuo konk­reet­ti­sek­si va­lon joka pi­mey­des­sä va­el­ta­vien elä­män voi kir­kas­taa.

Kuo­le­ma ei ole kaik­ki. Ei­kä sen en­nus­mer­kit ole mu­ser­ta­via. Tämä on jou­lun lu­paus, jo­hon voi jää­dä. Raa­ma­tun vii­mei­ses­sä kir­jas­sa Il­mes­tys­kir­jas­sa tämä Sa­no­ma muo­toil­laan näin: "Sil­loin Ju­ma­la it­se on hei­dän luo­naan, ja hän pyh­kii hei­dän sil­mis­tään joka ai­no­an kyy­ne­leen. Kuo­le­maa ei enää ole, ei mur­het­ta, va­li­tus­ta ei­kä vai­vaa, sil­lä kaik­ki en­ti­nen on ka­don­nut. Ja val­tais­tui­mel­la is­tu­va lau­sui: "Uu­dek­si minä teen kai­ken."