Seurakunta päättää itse itsenäisyydestään
Seurakuntaliitosta ei tule, jos jompikumpi seurakunta vastustaa seurakuntaliitosta.
Virtain ja Ruoveden seurakuntien yhdistymistä valmisteleva Ruoveden ohjausryhmä sai tällaisen rauhoittelevan vakuuttelun työnsä ohjeeksi syyskuun kirkkovaltuuston kokouksessa. Hyvässä keskustelussa pohdittiin asian vakavuutta. Toivottiin, että seurakuntien yhdistymisestä kuultaisiin kokemuksia niiltä seurakunnilta, joissa yhdistyminen on tapahtunut.
Rippikoulutyössä tunnutaan nyt kuitenkin otettavan etuaskelia. Työn suunnittelu vuoden 2025 rippikouluja varten pitäisi tapahtua Virtain seurakunnan nuorisotyön johdolla. Viime viikon lehti kertoi näin. Ennakoivatko nämä askeleet tulevaa suuntaa, seurakuntien yhdistymistä laajemminkin?
Rippikoulu on keskeisenä seurakunnan työmuotona tärkeämpi kuin moni ymmärtääkään. Tätä ilmensi viime Marianpäivänä Ruoveden kirkossa pidetty konfirmaatiomessu. Kirkko oli täynnä väkeä. Oman seurakunnan nuoret konfirmoitiin omassa kirkossa, isoset avustivat ehtoollisella. Kristuksen nimeen kastettuja vahvistettiin siunauksella ja rukouksella.
Marianpäivän kokemuksiin viitaten kyselen ystävällisesti, onko Ruoveden kirkkoneuvosto ymmärtänyt rippikoulusuunnitelmaa tehdessään työmuodon merkityksen koko seurakunnan elämälle ja sen yksittäisten jäsenten hengellisyydelle? Vasta hautajaisissa tavoitetaan vastaava prosenttimäärä jokaisesta ikäluokasta. Saattajia, siunaajia ja rukoilijoita on silloin tosin vähemmän kuin konfirmaatioissa. Rippikoulun kautta kohdataan heidätkin, jotka ovat seurakunnasta ja sen sanomasta etääntyneet. Mitä saavutetaan sillä, että työn suunnittelu tapahtuu etätyönä naapuripaikkakunnalla?
Täällä tarvitaan oma seurakunta, vakituinen paikkakuntaan sitoutunut kirkkoherra ja työntekijäjoukko.
Virtain ja Ruoveden seurakuntien yhdistäminen ja uuden seurakunnan perustaminen on iso asia. Taloustilanne on vähin erin helpottumassa. Tarvitaan sitkeyttä, uskollisuutta ja malttia. Yhdistäminen ei merkitse resurssien paranemista. Hengellisen maaperän muokkaaminen, kylvötyö ja kasvun hoitaminen eivät onnistu etätyönä tai paikkakunnalla piipahtamalla. Yhteistyötä tarvitaan, mutta isossa kuvassa työn ongelmat eivät kuitenkaan väisty yhteistyön varjolla tehdyillä hallinnollisilla ratkaisuilla. Niitä on jo kyllä riittämiin kokeiltu. Täällä tarvitaan oma seurakunta, vakituinen paikkakuntaan sitoutunut kirkkoherra ja työntekijäjoukko. Tarvitaan kohtaamisia arjen ja juhlan keskellä. Pieni seurakunta tarjoaa tällaiselle seurakuntatyölle parhaimmat mahdollisuudet. Mitä suurempi kokonaisuus, sitä vähemmän on kohtaamisia. Pirhan jälkipyykki osoittaa, että ns. leveämmät hartiat osoittautuvat jo lyhyenkin ajan päästä paperihartioiksi.
Ruovesi on monin tavoin jäänyt ja on yhäkin jäämässä yhteiskunnallisten hallintokäänteiden jalkoihin. Kotiseurakunnalle ei saa käydä samoin. Oma kokemukseni 45 vuoden ajalta on se, että seurakunta koetaan täällä omaksi, vaikka sen toimintaan ei säännöllisesti osallistuttaisikaan. Seurakunta on uskon, toivon ja rakkauden yhteisö heillekin, jotka eivät ole sen ns. ydinjoukkoa. Seurakunnan tulee uskonsa mukaan olla hallinnossaankin rohkea ja luottaa tulevaisuuteen. Työ Ruovedellä jatkukoon paikallisesti ja itsenäisesti, toinen toisiamme siunaten.
Kimmo Huilla