Tänä ke­sä­nä koin jo­tain omas­sa elä­mäs­sä­ni ää­rim­mäi­sen mer­kit­tä­vää: join vet­tä suo­raan jär­ves­tä. Suo­ma­lai­nen jär­vi­ve­si ei kes­ki­mää­rin ole juo­ma­kel­pois­ta, mut­ta tämä oli. Vesi mais­tui le­väl­tä, ka­lal­ta ja pa­rem­mal­ta tu­le­vai­suu­del­ta. Ku­vit­te­lin mie­les­sä­ni maa­il­man sel­lai­se­na kuin se jos­kus oli. Niin puh­taa­na, et­tä mis­tä ta­han­sa saat­toi syö­dä ja juo­da.

Tänä ke­sä­nä vie­tin myös vii­kon maa­ti­lal­la, joka kär­sii jo nel­jät­tä ke­sää kui­vuu­des­ta. Sekä kai­vo et­tä tont­tia hal­ko­va joki oli­vat eh­ty­neet. Ve­den puu­te oli jat­ku­va, ar­kea ras­kaut­ta­va huo­le­nai­he. Täl­lä ti­lal­la vesi muut­tui ly­hy­es­sä ajas­sa it­ses­tään­sel­vyy­des­tä ylel­li­syy­dek­si, jo­hon ei tule suh­tau­tua vä­lin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti.

Vesi on maa­il­man al­ku­pe­räis­kan­so­jen pe­rin­tei­ses­sä tie­tä­myk­ses­sä ää­rim­mäi­sen kun­ni­oi­tet­tua. Il­man vet­tä ei pla­nee­tal­lam­me oli­si elä­mää. Kaik­ki maa­il­man vii­saus­pe­rin­teet si­säl­tä­vät ope­tuk­sen sii­tä, mi­ten kiit­tä­mä­tön suh­tau­tu­mi­nen luon­non ele­ment­tei­hin joh­taa ih­mi­sen ja eli­nym­pä­ris­tön vä­li­seen epä­ta­sa­pai­noon.

Suo­ma­lai­ses­sa kan­san­pe­rin­tees­sä ve­teen liit­tyy mo­nen­lai­sia us­ko­muk­sia, joi­ta yh­dis­tää vet­tä koh­taan tun­net­tu syvä ar­vos­tus. Van­ha kan­sa ym­mär­si, et­tä ih­mi­nen on täy­del­li­sen riip­pu­vai­nen ve­des­tä koh­dus­ta kuo­le­maan as­ti. Tämä tie­tä­mys hei­jas­tui kai­kes­sa ih­mi­sen toi­min­nas­sa.

Ny­kyi­ses­sä kult­tuu­ris­sam­me vet­tä koh­taan tun­net­tu kun­ni­oi­tus on mo­nin osin unoh­tu­nut. Meil­le tu­han­sien jär­vien suo­ma­lai­sil­le vesi näyt­täy­tyy usein re­surs­si­na, jota on tuh­lat­ta­vak­si as­ti. On it­ses­tään sel­vää, et­tä voim­me juo­da ha­nas­ta. Huuh­te­lem­me jopa wc-pönt­töm­me juo­ma­kel­poi­sel­la ve­del­lä.

It­ses­tään­sel­vyy­det muut­tu­vat har­vi­nai­suuk­sik­si, kos­ka nii­tä ei suo­jel­la. Eli­nym­pä­ris­tön ja maa­il­man ti­lan­teen no­pea muu­tos tuo ai­em­min kau­kai­set on­gel­mat lä­hel­le. Puh­das­ta vet­tä uh­kaa­vat niin ve­sis­tö­jem­me ää­rel­le pai­su­va kai­vos­te­ol­li­suus kuin sa­de­ve­sien ke­mi­ka­li­soi­tu­mi­nen. Tu­le­vi­na vuo­si­na sään ää­ri-il­mi­öt, ku­ten läm­pö­aal­lot ja kui­vuus, saa­pu­vat yhä use­am­min myös mei­dän vie­raik­sem­me.

Haas­tei­den edes­sä ei tar­vit­se kui­ten­kaan lan­nis­tua. Kaik­ki suu­rim­mat muu­tos­liik­keet ovat al­ka­neet ai­van ta­val­lis­ten ih­mis­ten tah­dos­ta ja yh­teis­työs­tä. Tun­te­mam­me maa­il­man pe­las­ta­mi­seen on lo­pul­ta­kin vain yk­si tapa, ja se on eli­nym­pä­ris­töä koh­taan tun­ne­tun kun­ni­oi­tuk­sen pa­laut­ta­mi­nen. Ekok­rii­si tar­jo­aa meil­le siis myös mah­dol­li­suu­den, jos­sa kii­tos on uu­den ajan al­ku.

Juu­ri nyt vesi tar­vit­see ki­pe­äs­ti puo­lus­ta­jia. Voim­me aloit­taa lä­hel­tä: kat­so­mal­la juu­ri ha­nas­ta las­ke­maam­me ve­si­la­sil­lis­ta uu­sin, kii­tol­li­sin sil­min.