Kun pääl­le vuo­si sit­ten muu­tim­me Ruo­ve­del­le en tien­nyt kun­nas­ta juu­ri mi­tään. Pit­kään luu­lin, et­tä tämä on se paik­ka, mis­sä 90-lu­vul­la näh­tiin lei­jo­na. Ajat­te­lin, et­tä il­man kan­sal­lis­puis­toa Ruo­ve­si oli­si kuin mikä ta­han­sa pik­ku­kun­ta. Kun­nes tie­sin pa­rem­min.

Pal­joa ei Ruo­ve­des­tä tar­vin­nut tie­tää aset­tu­ak­seen. Pie­nen paik­ka­kun­nan eh­do­ton ve­to­voi­ma­te­ki­jä on vä­lit­tö­myys. Muu­ta­mas­sa kuu­kau­des­sa pu­he­lin oli täyn­nä nu­me­roi­ta, jois­ta ky­syä apua mi­hin ta­han­sa ti­lan­tee­seen. Kah­vi­pöy­tään il­mes­tyi ven­to­vie­rai­ta, jois­ta tuli sil­tä is­tu­mal­ta tut­tu­ja.

Töi­den ja opin­to­jen pe­räs­sä muut­ta­mi­nen on per­heel­lem­me tut­tua. Olem­me asu­neet pait­si ym­pä­ri Suo­mea, myös rep­pu se­läs­sä maa­il­mal­la. Koti on siel­lä mis­sä sy­dän, mut­ta jos­sain vai­hees­sa ih­mi­sen elä­mää sy­dän tah­too juur­tua. Sitä mitä sy­dän kai­paa, ei ra­hal­la saa.

Maa­il­mal­la sii­hen en­si ker­taa ha­vah­duim­me. Meil­tä puut­tui yh­tei­sö. Kun näim­me, mi­ten la­o­si­lai­sen vii­dak­ko­ky­län asuk­kaat ja­koi­vat ar­kis­ta elä­mää ja yh­teis­työ­tä, ym­mär­sim­me, mi­ten mo­nin ta­voin suo­ma­lai­ses­sa yh­teis­kun­nas­sa yh­tei­söl­li­syy­den ydin on unoh­tu­nut. Ih­mi­sen kai­puu yh­tei­söön ei sen si­jaan ole ka­don­nut min­ne­kään. Yk­si­lö- ja kil­pai­lu­kes­kei­nen ny­ky­kult­tuu­rim­me on eh­dol­lis­ta­nut mei­dät kul­ke­maan tois­tem­me ohit­se, mut­ta ih­mi­sen koko ole­mus syt­tyy, kun koh­taam­me ai­toa huo­len­pi­toa ja vä­lit­tä­mis­tä.

Yh­tei­sön et­si­mi­nen on vuo­sien ai­ka­na kul­jet­ta­nut mei­tä asuin­pai­kas­ta ja -muo­dos­ta toi­seen. Mi­nut se on joh­dat­ta­nut tut­ki­maan yh­tei­sön mer­ki­tys­tä ja kult­tuu­ri­sia juu­ria myös työk­se­ni. Vä­lil­lä on pi­tä­nyt kat­soa kau­as näh­däk­seen lä­hel­le, sil­lä oma kult­tuu­ri­pe­rin­teem­me on ka­don­nut käsi kä­des­sä pe­rin­teis­ten yh­tei­sö­jen kans­sa. Yh­tei­söt ja kult­tuu­ri ovat­kin tois­ten­sa eli­neh­to, sil­lä kult­tuu­ria ei uu­sin­ne­ta mu­se­ois­sa, vaan ih­mis­ten päi­vit­täi­sis­sä koh­taa­mi­sis­sa ja ja­e­tuis­sa ta­ri­nois­sa.

Nyt tie­dän, et­tä Ruo­ve­si on paik­ka, jos­sa yh­tei­sö, pe­rin­ne ja pai­kal­li­suus ovat ää­rim­mäi­sen ar­vos­tet­tu­ja asi­oi­ta. Vuo­des­sa olen koh­dan­nut enem­män tun­te­mat­to­mien ih­mis­ten hy­vää tah­toa ja aut­ta­mis­ha­lua, kuin mis­sään muu­al­la koko elä­mä­ni ai­ka­na.

Kult­tuu­ris­ten juu­rien rik­kaus on vä­lit­ty­nyt vah­vas­ti pai­kal­li­sen his­to­ri­an ja vi­re­än toi­min­nan kaut­ta. Tääl­lä yh­tei­söl­li­syys on vie­lä elä­vää ja elä­mäs­sä läs­nä. Mi­nul­le tämä on mo­nin­ker­tai­ses­ti ar­vok­kaam­paa kuin kun­nan tar­jo­a­mien pal­ve­lui­den mää­rä. Yh­tei­söl­li­syys luo to­del­lis­ta tur­vaa epä­var­muu­den ja uh­kien täyt­tä­mäs­sä ajas­sa.

Kä­vim­me vas­ti­kään tyt­tä­re­ni kans­sa Tam­pe­reel­la. Hä­meen­ka­dul­la liu­kas­tuin ja kaa­duin räh­mäl­le­ni. Ohi­kul­ki­jat ei­vät edes vil­kais­seet, mi­ten kävi. Ko­ti­mat­kal­la ty­tär poh­ti, et­tä näin ei oli­si kos­kaan käy­nyt Ruo­ve­del­lä. ”Joku olis äi­ti ai­van var­mas­ti tar­jon­nut sul­le aut­ta­van kä­den.”

Pia Au­te­ro