Tans­ka­lais-nor­ja­lai­nen kir­jai­li­ja Ak­sel San­de­mo­sen muo­toi­li vuon­na 1933 Jan­ten lain, jos­sa mää­ri­tel­lään yk­si­lön paik­ka suh­tees­sa yh­tei­söön. La­kia on sit­tem­min käy­tet­ty esi­merk­ki­nä poh­jois­ten mai­den kult­tuu­riin kuu­lu­vas­ta yh­den­mu­kai­suu­den nor­mis­ta.

Tii­vis­tet­ty­nä Jan­ten laki pyr­kii osoit­ta­maan, et­tä yk­si­lön ei tule erot­tau­tua yh­tei­sös­tä tai ku­vi­tel­la ole­van­sa jol­lain ta­paa eri­lai­nen tai pa­rem­pi kuin muut. Kaik­ki yh­tei­sön nor­mis­ta poik­ke­a­va näh­dään ne­ga­tii­vi­ses­sa va­los­sa.

Ky­sy­myk­set omas­ta it­sey­des­tä ovat ajan­koh­tai­sia läpi elä­män, mut­ta eri­tyi­sen vah­vas­ti ne ovat läs­nä mur­ro­si­äs­sä. Sa­mal­la kun nuo­ri et­sii iden­ti­teet­ti­ään ja ka­pi­noi it­seen­sä koh­dis­tu­via odo­tuk­sia vas­taan, hän tör­mää ym­pä­röi­vän yh­tei­sön nor­mei­hin. Jos yh­tei­sön nor­mit ovat tiu­kat, voi yh­teen­tör­mäys ol­la jopa murs­kaa­va.

Nuo­ren kas­vun tut­ki­mi­nen avaa oi­val­li­sen nä­kö­a­lan Jan­ten la­kiin. Jos­kus kun pelk­kä vää­rän­lai­nen vaa­te riit­tää jou­kos­ta ulos­sul­ke­mi­seen. Sa­mat nor­mit – vaik­ka­kin eri mit­ta­kaa­vas­sa – vai­kut­ta­vat myös ai­kui­sen mah­dol­li­suuk­siin il­mais­ta it­se­ään. Nor­mei­hin usein si­säl­tyy vaa­ti­mus it­sen pie­nen­tä­mi­ses­tä ja ra­joit­ta­mi­ses­ta vas­ti­neek­si jouk­koon kuu­lu­mi­ses­ta.

Oma­na it­se­nä elä­mi­nen on pait­si ih­mi­soi­keus, myös hy­vän elä­män ydin­tä.

En us­ko, et­tä “nor­maa­le­ja ih­mi­siä” on ole­mas­sa. Sen si­jaan on ih­mi­siä, jot­ka so­peu­tu­vat nor­miin pa­rem­min ja ih­mi­siä, jot­ka so­peu­tu­vat sii­hen huo­nom­min. Sit­ten on ih­mi­siä, jot­ka ei­vät so­peu­du nor­miin ol­len­kaan. Ihan­teel­li­ses­sa yh­tei­sös­sä oli­si ti­laa kai­kil­le. Hy­väk­sy­vä ja eri­lai­suut­ta sal­li­va il­ma­pii­ri syn­nyt­tää hy­vin­voin­tia, tur­vaa ja ta­sa­pai­noa. Nämä puo­les­taan syn­nyt­tä­vät ti­lan luo­vuu­del­le ja kas­vul­le.

Usein olen nuor­ten kas­vu­ki­pu­ja to­dis­ta­es­sa ker­to­nut, mi­ten kiih­ke­äs­ti mi­nä­kin olen elä­män mit­taan yrit­tä­nyt vas­ta­ta kä­si­tyk­seen sii­tä, mikä on hy­väk­syt­tyä. Jo­kai­nen yri­tys on kaa­tu­nut omaan mah­dot­to­muu­teen­sa. Pel­ko jouk­koon kuu­lu­mat­to­muu­des­ta on ai­na ol­lut hei­kom­pi kuin ute­li­ai­suus elä­mää koh­taan.

Sit­ten on­kin jo il­mes­ty­nyt en­sim­mäi­nen sil­mä­pa­ko. Vuo­ri on tur­sun­nut rat­ken­nees­ta sau­mas­ta. Vä­riä on läik­ky­nyt yli ää­ri­vii­vo­jen. Lo­pul­ta hil­lit­ty­jä muo­to­ja ha­pui­le­van ku­van on val­lan­nut sal­va­dor da­li­mai­nen mie­let­tö­myys.

Siis­pä elä­mä­noh­jee­ni nuo­ril­le ja ai­van kai­kil­le on: älä edes yri­tä so­peu­tua. Kuun­te­le tar­koin sitä si­säis­tä ään­tä, joka oh­jaa koh­ti va­lin­to­ja, jot­ka ei­vät eh­kä ole ta­va­no­mai­sia, mut­ta jot­ka on tar­koi­tet­tu juu­ri si­nul­le. Älä an­na tois­ten nä­ke­mys­ten ja mie­li­pi­tei­den mää­ri­tel­lä si­nua, sil­lä ne ku­vas­ta­vat vain ja ai­no­as­taan näi­den ih­mis­ten si­säis­tä maa­il­maa ja ko­ke­mus­ta, ei­vät kos­kaan si­nua.

Oma­na it­se­nä elä­mi­nen on pait­si ih­mi­soi­keus, myös hy­vän elä­män ydin­tä. Saat­to­hoi­dos­sa työs­ken­te­le­vät ker­to­vat, et­tä yli­voi­mai­ses­ti ylei­sin asia, jota kuo­le­va jää ka­tu­maan on se, et­tä hän on elä­nyt elä­män­sä tois­ten vaa­ti­muk­sia kuun­nel­len ja nii­hin vas­ta­ten, ei re­hel­li­se­nä omal­le it­sel­leen.